Okei, nyt tää alkaa taas lipsua taas pahemman kerran jonnekin oman ajatuksenjuoksuni tasolle, enkä ole varma kiinnostaako teitä tai mahdatteko edes ymmärtää. Yritän ja kirjoitan silti, koska se tuntuu tärkeältä, mutta pahoittelen jos ikävystytän teitä.
Luin juuri erästä lempikirjaani, jossa viisas tietäjä puhuu sydämeensä näkemisestä ja eräs päähenkilö miettii, ettei ehkä välttämättä haluaisi nähdä omaansa. Sen jälkeen ajatukseni alkoivat harhailla ja kulku oli suunnilleen näin:
- Niin, ehkä minäkään en halua nähdä sydämeeni. Taidan tietoisesti vältellä olemasta täysin rehellinen itselleni, koska totuus on varmasti niin karu että torjun sen jo etukäteen ja yritän suojella itseäni häpeältä ja muilta ikäviltä tunteilta.
- Yksi niistä asioista, jotka näkisin jos tunnustaisin tosiasiat itselleni, on varmasti se, että selittelen itselleni ihan liikaa ja olen rehellisesti sanottuna laiska, entisestäänkin laiskistunut ja ylenpalttisen mukavuudenhaluinen. (Tässä vaiheessa mietin sitä työhakemusta, joka minun piti eilen kirjoittaa, mutta joka odottaa vieläkin...)
- Jaa, tosiaan, se työhakemus. Niinhän minä itselleni selittelin, ettei minun tarvitse tehdä sitä viikonloppuna koska tarvitsen työrauhan itselleni. No, nyt on viikonloppu, joten... (Mies on lähti pari tuntia sitten omiin menoihinsa ja on poissa koko illan.)
- Hah, hienoa, minähän sain uuden mahdollisuuden! Pakko siis tehdä se tänään tai ei hyvä heilu.
- Yäk, ei huvita. :( Kuten yleensäkään. Ei vaan ole sellaista sopivaa fiilistä. Jos pääsen vauhtiin, saan aikaiseksi vaikka mitä. Ongelmana on vaan se kipinän puuttuminen. Mistähän minä sellaisen?
- Auttaisikohan meditointi? (Kuten sanottu, olin juuri lukemassa kirjaa, vatsa täynnä kuumaa teetä ja keksejä ja sohvalla mukavasti maaten.) Äh, kun en jaksaisi nyt sitäkään... Se ei ole kyllä läheskään niin paha kuin nousta nyt tästä ja mennä ähertämään jotain hakemusta, joten kunhan tässä lepään ensin aikani niin sitten kyllä. (Olin myös pahasti univelkainen ja väsynyt, ja olin asettunut sohvalle sillä ajatuksella että saattaisin ottaa pikku torkut.) Ja vaikka en saisikaan tehtyä sitä hakemusta, niin olen silti voiton puolella kun etenen ajatuksista tekoihin meditoinnin osalta.
- Hei, hyvä idea! Ehkä voisinkin meditoida aina ennen tyhmiin askareisiin ryhtymistä. Jospa se auttaisi! Hmm, niin tai sitten alan liittää meditoinnin mielessäni ikäviin asioihin ja minulle nousee vastenmielisyys sitä kohtaan.
- Ratkaisu: meditoi joka tapauksessa enemmän, mutta myös aina ennen hihojen käärimistä. Ei voi mennä pieleen.
Miten loistava ajatuskehä! Lopputulos on kuitenkin sellainen, jonka olen jo aikoja sitten tiennyt (että meditoinnista seuraa pelkästään hyvää, se olisi hyvää minulle ja sitä kannattaisi ja pitäisi ehdottomasti harjoittaa melkein niin paljon kuin sielu sietää - tuskin saan siitä itselleni ongelmaakaan muodostettua...). Tällä hetkellä olen suorastaan tyytyväinen itseeni, kun annoin kirjan sanojen inspiroida minua ja katsoin mitä ajatuksillani oli tarjottavana.
Ja kirjoista puheenollen, minulla olikin eräs tekstinpätkä jonka olen halunnut kopioida tänne. Rani Manickan kirjasta Jasmiinin tuoksu (suosittelen lämpimästi!):
"Sevenese palasi hivenen virkistyneenä, mustaksi paahtuneena ja merkillisen välinpitämättömänä siitä, että hänen vaikutelmansa mukaan afrikkalainen leijona saisi pian tarpeekseen elämänpyörästä ja menisi samaa tietä kuin intialainen leijonakin. Kuolisi sukupuuttoon."
Enpä ole tullut koskaan aikaisemmin ajatelleeksi, että sukupuuttoon kuoleminen tarkoittaa sitä, että laji vapautuu samsarasta. Lohdullinen näkökulma, jonka halusin jakaa kanssanne. Ajatelkaa tätä seuraavan kerran kun tulee puhe pandoista!
lauantai 26. maaliskuuta 2011
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Lörpöti lörpöti (voi itku näitä otsikoita)
(Otsikko kuulostaa ihan Eppu Normaalin kappaleelta vuodelta 1982 :D)
Jotain on tapahtumassa! En tiedä mitä ja missä, ehkä se on vaan tää kevät joka lähestyy (tapahtumista se sekin on), ehkä se on vähän lähempänä mua, mutta jotain joka tapauksessa.
Sellasta positiivista siis. Päähän välähtelee pitkästä aikaa ajatuksia.
Ajattelen työjuttuja jatkuvasti, monta kertaa päivässä, enkä tuu hullua hurskaammaksi. Mä oon ihan samassa pisteessä kuin aina ennenkin. Pitäiskö vaan tehdä samoin kuin aina ennenkin? Eihän se kovin kivaa ole ollut, mutta sentään siitä on saanut rahaa. Riittäiskö raha kannustimeksi? Bongasin yhden työpaikkailmoituksen, ja se ois ihan hullu paikka olla töissä. Vielä kun muuttaisin Kallioon, alkaisin käyttää vakosamettihousuja, värjäisin tukkani hassuksi ja ottaisin pari tatuointia, niin oisin ku nakutettu siihen paikkaan. Ehkä tää on vaan mun mielikuva ja se ois oikeasti tosi tylsä paikka... Mutta aion mä hakemuksen lähettää.
(Soo soo kun en ole lähettänyt jo, vaikka oisin ihan hyvin voinut. Ehkä yllätän itseni ja lähetän tänään kunhan olen tiskannut ja imuroinut. En usko siihen itsekään.)
Oon kuunnellut pahimmanlaatuista purkkapoppia ja ollut ajattelematta mitään. Ja silloin ne parhaat ajatukset joskus tulee. Ehkä se musiikki vaan tyhjentää pään ja nollaa aivot, ja se jotenkin edistää alitajuntaan pääsyä? Plus että mulle tulee siitä tosi kesäinen ja huoleton olo. Salainen paheeni, jota en jaa kyllä kenenkään kanssa. Vain yksin kotona ja kuulokkeilla korviin. Ihan täydellistä kesä-maisemat-vaihtuu-vaikka-edes-paikallisbussissa-kai-mullakin-on-joku-paikka-tässä-maailmassa-musiikkia.
Miksi en koskaan näytä siltä miltä haluaisin? Tahtoisin näyttää paljon enemmältä ja tällä hetkellä hiusten värjäys ja otsatukan leikkaaminenkin ois jo hyvä alku. Yh, helpot ratkaisut ei vaan näytä miltään. Mitä mä muka pelkään? Kyllä se tukka sieltä kasvaa, on se jo niin monta kertaa nähty.
Kevyt, huoleton, hyvä olla! Voisin kirjoittaa tällaisessa mielentilassa vaikka kuinka paljon, mutta säästän teitä. Sääli, ettei musta tulisi koskaan kaksista kirjailijaa. Nyt ois nimittäin sellainen fiilis. Ei musta oo tän kummempia kirjoittamaan.
ps. Kuuntelen Aatami Lammastoa ja kissat alkoivat parkumaan ihan kauheasti! :D
pps. Tajusittehan ketä mä tarkoitan? Luotan teihin!
Jotain on tapahtumassa! En tiedä mitä ja missä, ehkä se on vaan tää kevät joka lähestyy (tapahtumista se sekin on), ehkä se on vähän lähempänä mua, mutta jotain joka tapauksessa.
Sellasta positiivista siis. Päähän välähtelee pitkästä aikaa ajatuksia.
Ajattelen työjuttuja jatkuvasti, monta kertaa päivässä, enkä tuu hullua hurskaammaksi. Mä oon ihan samassa pisteessä kuin aina ennenkin. Pitäiskö vaan tehdä samoin kuin aina ennenkin? Eihän se kovin kivaa ole ollut, mutta sentään siitä on saanut rahaa. Riittäiskö raha kannustimeksi? Bongasin yhden työpaikkailmoituksen, ja se ois ihan hullu paikka olla töissä. Vielä kun muuttaisin Kallioon, alkaisin käyttää vakosamettihousuja, värjäisin tukkani hassuksi ja ottaisin pari tatuointia, niin oisin ku nakutettu siihen paikkaan. Ehkä tää on vaan mun mielikuva ja se ois oikeasti tosi tylsä paikka... Mutta aion mä hakemuksen lähettää.
(Soo soo kun en ole lähettänyt jo, vaikka oisin ihan hyvin voinut. Ehkä yllätän itseni ja lähetän tänään kunhan olen tiskannut ja imuroinut. En usko siihen itsekään.)
Oon kuunnellut pahimmanlaatuista purkkapoppia ja ollut ajattelematta mitään. Ja silloin ne parhaat ajatukset joskus tulee. Ehkä se musiikki vaan tyhjentää pään ja nollaa aivot, ja se jotenkin edistää alitajuntaan pääsyä? Plus että mulle tulee siitä tosi kesäinen ja huoleton olo. Salainen paheeni, jota en jaa kyllä kenenkään kanssa. Vain yksin kotona ja kuulokkeilla korviin. Ihan täydellistä kesä-maisemat-vaihtuu-vaikka-edes-paikallisbussissa-kai-mullakin-on-joku-paikka-tässä-maailmassa-musiikkia.
Miksi en koskaan näytä siltä miltä haluaisin? Tahtoisin näyttää paljon enemmältä ja tällä hetkellä hiusten värjäys ja otsatukan leikkaaminenkin ois jo hyvä alku. Yh, helpot ratkaisut ei vaan näytä miltään. Mitä mä muka pelkään? Kyllä se tukka sieltä kasvaa, on se jo niin monta kertaa nähty.
Kevyt, huoleton, hyvä olla! Voisin kirjoittaa tällaisessa mielentilassa vaikka kuinka paljon, mutta säästän teitä. Sääli, ettei musta tulisi koskaan kaksista kirjailijaa. Nyt ois nimittäin sellainen fiilis. Ei musta oo tän kummempia kirjoittamaan.
ps. Kuuntelen Aatami Lammastoa ja kissat alkoivat parkumaan ihan kauheasti! :D
pps. Tajusittehan ketä mä tarkoitan? Luotan teihin!
torstai 24. maaliskuuta 2011
Pientä kaipausta ilmassa
Okei ihan ensiksi puran hämmästykseni eräästä thaimaalaisesta herkusta. Sokeria, suolaa ja jauhettua chiliä, joissa pyöritellään tuoreita ananasviipaleita. Mitäh! Sokerin ja chilin vielä ymmärrän, mutta että suolaa?
Ja sitten muihin asioihin.
Oon ollut ehkä pari viime vuotta ihan tyytyväinen ja rauhallinen. Öö no en ehkä, mutta se tuntuu siltä. No yli vuoden ainakin. Mutta nyt olen taas alkanut kaivata kaukomaille, ja tuo rakas mieheni on ihan riippakivi siinä ajatuksessa. Voi miksi pitää olla näin köyhä... Jos olisi tuhottomasti tai edes riittävästi rahaa, voisin käydä vaikka missä, eikä tarvitsisi silti tinkiä yhteiselämän tavoitteista.
Ajattelin jopa välillä, että miksi haluan nähdä paikkoja kun paikkojahan ne vaan on. Sitä samaa. Mutta kun haluan sellaisiin paikkoihin, jotka ei ole sitä samaa! Tahtoisin nähdä kaukaisia rantoja, korkeita vuoria, autioita aroja, synkkiä viidakkoja ja syödä kaikkia outoja ruokia joka paikassa. Kantaa repussa nuhjuisia vaatteitani ja olla vielä aamulla epätietoinen mihin illalla päänsä kallistan. Ottaa mielettömiä valokuvia mielettömistä paikoista ja jutuista ja jakaa se elämisen riemu jonkun rakkaan kanssa.
Tuo haave on kulkenut mukana pidempään kuin mikään muu. Se on ainoa päähänpistoni, jonka tunnen olevan ihan oikeasti minua varten. Ja se on se ainoa mitä en saa.
Yhyy.
Että mihinköhän tässä sitten oikeastaan tyytyisi... Tuntuu kuin kaikki muu tuon kristallinkirkkaan, valoisan, värikkään ja sydäntä puristavan haaveen rinnalla on vain mustavalkoista, epätarkkaa ja rakeista, kohisevaa mössöä. Ehkä siksikään ei huvita valita mitään, kun ei mikään valittavissa oleva ole minulle yhtään mitään.
Järkiääni päässäni sanoo, että pitäisi vaan alistua ja tyytyä. Mutta se toinen ääni, joku syvimmästä sisimmästäni kumpuava elinvoimaa tihkuva vaistojeni ääni, se sanoo että pidä tyttökulta haaveistasi kiinni ja elä ennemmin villinä ja onnettomana kuin häkkiin teljetty tiikeri, kuin arkisen hyödyllisesti kapisen, tylsäpäisen aasin lailla.
ROAAAR!
Ja sitten muihin asioihin.
Oon ollut ehkä pari viime vuotta ihan tyytyväinen ja rauhallinen. Öö no en ehkä, mutta se tuntuu siltä. No yli vuoden ainakin. Mutta nyt olen taas alkanut kaivata kaukomaille, ja tuo rakas mieheni on ihan riippakivi siinä ajatuksessa. Voi miksi pitää olla näin köyhä... Jos olisi tuhottomasti tai edes riittävästi rahaa, voisin käydä vaikka missä, eikä tarvitsisi silti tinkiä yhteiselämän tavoitteista.
Ajattelin jopa välillä, että miksi haluan nähdä paikkoja kun paikkojahan ne vaan on. Sitä samaa. Mutta kun haluan sellaisiin paikkoihin, jotka ei ole sitä samaa! Tahtoisin nähdä kaukaisia rantoja, korkeita vuoria, autioita aroja, synkkiä viidakkoja ja syödä kaikkia outoja ruokia joka paikassa. Kantaa repussa nuhjuisia vaatteitani ja olla vielä aamulla epätietoinen mihin illalla päänsä kallistan. Ottaa mielettömiä valokuvia mielettömistä paikoista ja jutuista ja jakaa se elämisen riemu jonkun rakkaan kanssa.
Tuo haave on kulkenut mukana pidempään kuin mikään muu. Se on ainoa päähänpistoni, jonka tunnen olevan ihan oikeasti minua varten. Ja se on se ainoa mitä en saa.
Yhyy.
Että mihinköhän tässä sitten oikeastaan tyytyisi... Tuntuu kuin kaikki muu tuon kristallinkirkkaan, valoisan, värikkään ja sydäntä puristavan haaveen rinnalla on vain mustavalkoista, epätarkkaa ja rakeista, kohisevaa mössöä. Ehkä siksikään ei huvita valita mitään, kun ei mikään valittavissa oleva ole minulle yhtään mitään.
Järkiääni päässäni sanoo, että pitäisi vaan alistua ja tyytyä. Mutta se toinen ääni, joku syvimmästä sisimmästäni kumpuava elinvoimaa tihkuva vaistojeni ääni, se sanoo että pidä tyttökulta haaveistasi kiinni ja elä ennemmin villinä ja onnettomana kuin häkkiin teljetty tiikeri, kuin arkisen hyödyllisesti kapisen, tylsäpäisen aasin lailla.
ROAAAR!
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
Ilta-angstaus (sorry nää surkeat otsikot, mutta sentään edes yritän)
Että osaa tuntua inhalta kun joka tuutista puskee toistansa huonompia uutisia. Miksi hyvät asiat eivät koskaan ylitä uutiskynnystä? Tulee sellainen olo, ettei mitään mukavaa tapahdu koskaan missään. Nykyään harvat hyvät uutiset ovat yleensä urheiluun liittyviä asioita, vaikka oletettavasti jotain kivaa tapahtuu muihinkin asioihin liittyen tässä maailmassa.
Hiiteen Libya ja Gaddafi, hiiteen länsimaiset pommittajat. Ettekö osaa olla ihmisiksi? Ja anteeksi nyt vaan, mutta mikä siinä on että muslimimaissa rähistään aina? Alan kohta kannattaa massiivista ristiretkeilyä ja lähetyssaarnailua ja muuta kristittyä meininkiä, sillä se tuo mukanaan yleensä edes jonkin sortin tasapainon ja JÄRJEN, ja kristityt saavat kuitenkin päättää omista asioistaan ja viisastuttuaan vaikka erota kirkosta, jolloin maailma olisi tietysti täynnä sivistyneitä, fiksuja, omilla aivoillaan ajattelevia rauhanomaisia ateisteja. Aamen!
Mutta jotta kyllästyttäisi lukea samoista jutuista aina, niin palataan taas vaihteeksi noihin työ/urajuttuihin. Musta tuntuu että jos valitsen jonkin alan ja kouluttaudun sinne, olen ikuisesti kahlittu siinä valinnassani. No enhän toki oikeasti ole. Mutta miksi ihmeessä sitten hankkisin ne paperit alalta, jolla en aio työskennellä lopun ikääni? Eikö olisi sama vain tehdä töitä missä sattuu niitä saamaan? Vai onko kyse siitä, ettei saa haluamiaan töitä ilman papereita? Koska se ei ole minulle mikään ongelma. Olen tyytyväinen ihan tavallisena junttiduunarina, joka oppii hommat kahden viikon koulutusjakson aikana (kassajärjestelmä sekä aamu- ja iltarutiinit). Maailma, älä vainoa minua! Anna minä vain olen!
Koska tämä koulu/työasia vainoaa minua. Ahdistaa. Painaa. Pakottaa katsomaan elämää parin vuoden tähtäimellä eteenpäin joka ikinen päivä. En halua! Haluan elää tässä ja nyt ja miettiä korkeintaan seuraavaa vuodenaikaa, ihan maksimissaan kahden vuodenajan päähän. Saanko, please?
Tunsin pari päivää sitten vastustamatonta vetoa muutamien vuosien takaiseen unelmaelämääni: räkäiseen kausityöhön ja puolen vuoden reppureissuihin. Onko minut määrätty kitumaan hiljaa sisälläni, koska en uskalla toteuttaa haaveitani? Voinko edes toteuttaa niitä, nyt kun minulla on mies ja yhteisetkin asiat pitäisi ottaa huomioon?
Kaikesta päätellen en vieläkään tiedä mitä oikeastaan haluan. Miten minä sen saisin selville? No, ainakin jollekin työkkärin ammatinvalintapsykologille on ihan turha mennä, koska siellä ne tarjoavat valmiita patenttiratkaisuja suoraan uraputkeen. Ei kiinnosta. Haluan tehdä jotain ikiomaa. Mutta mitä? Sen ei ole pakko olla mitään Facebookin kuvakansioissa ja statuspäivityksissä siistiltä ja mahtipontiselta vaikuttavaa ja kateutta aiheuttavaa (kuten ennen ehkä hieman naiivisti ajattelin, jo ennen kuin tiesin Facebookista yhtään mitään), vaan ihan vaan jotain, jonka tuntisin omakseni. Miksi en löydä sitä mistään?
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!
Joo, vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni että ei se mun onni työstä löydy, niin silti huomaan sitä haikailevani. Ehkä tähän liittyy sekin, että ilman sitä työtä on turha haikailla mistään muustakaan onnesta, kun rahaa ei ole. Eikä vapaa-aikaa, hullua kyllä. Vapaa-aika tulee työhön varatun ajan vastapainona. Hmm, vissiin todellakin alkaa tämä lilluminen kyllästyttää. Haluaisin jo viimeistään kesäksi töihin. Olisi kiva tuntea erilaiset säätilat ja auringonnousut tai -laskut työ- ja kotimatkoillani, liikkua kodista johonkin ja nähdä kesäisiä ihmisiä tekemässä juttujansa.
Haluan kunnostaa sen mun polkupyörän ja kierrellä tuntemattomaksi jäänyttä kotikaupunkiani. Lastata etukoriin viltin ja jonkkapallot ja käydä kokeilemassa erilaisia paikkoja tutkiskella selinmakuulta ylläni lipuvia pilviä. Pyöräillä jonnekin hevon kuuseen ja olla teltassa yötä.
Kesä alkaa poltella jo. Mä en ole ennen edes tykännyt kesästä! Tää on hienoa.
Hiiteen Libya ja Gaddafi, hiiteen länsimaiset pommittajat. Ettekö osaa olla ihmisiksi? Ja anteeksi nyt vaan, mutta mikä siinä on että muslimimaissa rähistään aina? Alan kohta kannattaa massiivista ristiretkeilyä ja lähetyssaarnailua ja muuta kristittyä meininkiä, sillä se tuo mukanaan yleensä edes jonkin sortin tasapainon ja JÄRJEN, ja kristityt saavat kuitenkin päättää omista asioistaan ja viisastuttuaan vaikka erota kirkosta, jolloin maailma olisi tietysti täynnä sivistyneitä, fiksuja, omilla aivoillaan ajattelevia rauhanomaisia ateisteja. Aamen!
Mutta jotta kyllästyttäisi lukea samoista jutuista aina, niin palataan taas vaihteeksi noihin työ/urajuttuihin. Musta tuntuu että jos valitsen jonkin alan ja kouluttaudun sinne, olen ikuisesti kahlittu siinä valinnassani. No enhän toki oikeasti ole. Mutta miksi ihmeessä sitten hankkisin ne paperit alalta, jolla en aio työskennellä lopun ikääni? Eikö olisi sama vain tehdä töitä missä sattuu niitä saamaan? Vai onko kyse siitä, ettei saa haluamiaan töitä ilman papereita? Koska se ei ole minulle mikään ongelma. Olen tyytyväinen ihan tavallisena junttiduunarina, joka oppii hommat kahden viikon koulutusjakson aikana (kassajärjestelmä sekä aamu- ja iltarutiinit). Maailma, älä vainoa minua! Anna minä vain olen!
Koska tämä koulu/työasia vainoaa minua. Ahdistaa. Painaa. Pakottaa katsomaan elämää parin vuoden tähtäimellä eteenpäin joka ikinen päivä. En halua! Haluan elää tässä ja nyt ja miettiä korkeintaan seuraavaa vuodenaikaa, ihan maksimissaan kahden vuodenajan päähän. Saanko, please?
Tunsin pari päivää sitten vastustamatonta vetoa muutamien vuosien takaiseen unelmaelämääni: räkäiseen kausityöhön ja puolen vuoden reppureissuihin. Onko minut määrätty kitumaan hiljaa sisälläni, koska en uskalla toteuttaa haaveitani? Voinko edes toteuttaa niitä, nyt kun minulla on mies ja yhteisetkin asiat pitäisi ottaa huomioon?
Kaikesta päätellen en vieläkään tiedä mitä oikeastaan haluan. Miten minä sen saisin selville? No, ainakin jollekin työkkärin ammatinvalintapsykologille on ihan turha mennä, koska siellä ne tarjoavat valmiita patenttiratkaisuja suoraan uraputkeen. Ei kiinnosta. Haluan tehdä jotain ikiomaa. Mutta mitä? Sen ei ole pakko olla mitään Facebookin kuvakansioissa ja statuspäivityksissä siistiltä ja mahtipontiselta vaikuttavaa ja kateutta aiheuttavaa (kuten ennen ehkä hieman naiivisti ajattelin, jo ennen kuin tiesin Facebookista yhtään mitään), vaan ihan vaan jotain, jonka tuntisin omakseni. Miksi en löydä sitä mistään?
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!
Joo, vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni että ei se mun onni työstä löydy, niin silti huomaan sitä haikailevani. Ehkä tähän liittyy sekin, että ilman sitä työtä on turha haikailla mistään muustakaan onnesta, kun rahaa ei ole. Eikä vapaa-aikaa, hullua kyllä. Vapaa-aika tulee työhön varatun ajan vastapainona. Hmm, vissiin todellakin alkaa tämä lilluminen kyllästyttää. Haluaisin jo viimeistään kesäksi töihin. Olisi kiva tuntea erilaiset säätilat ja auringonnousut tai -laskut työ- ja kotimatkoillani, liikkua kodista johonkin ja nähdä kesäisiä ihmisiä tekemässä juttujansa.
Haluan kunnostaa sen mun polkupyörän ja kierrellä tuntemattomaksi jäänyttä kotikaupunkiani. Lastata etukoriin viltin ja jonkkapallot ja käydä kokeilemassa erilaisia paikkoja tutkiskella selinmakuulta ylläni lipuvia pilviä. Pyöräillä jonnekin hevon kuuseen ja olla teltassa yötä.
Kesä alkaa poltella jo. Mä en ole ennen edes tykännyt kesästä! Tää on hienoa.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Aamunavaus
Jatkoa vielä eiliseen pohdintaan (suihku on kyllä siitä uskomaton paikka, että siellä saa mitä parhaimpia oivalluksia). Ennen mä lähtökohtaisesti kielsin itseltäni asioita, mutta nykyään haluaisin sallia niitä itselleni. En tunnista tässä yhtälössä oikein mitään sen kummempaa ahneutta tai kateutta tai mitään vastaavaa, vaan sellaista lempeää, rakastavaa sallivuutta. Ehkä mä olen vaan päässyt lähemmäksi itseäni?
Mulla oli mieletön yö. Olen aina nähnyt tosi vilkkaita unia, ja tuntuu että ne vaan monipuolistuu, pitenee ja elävöityy entisestään (ja pystyn ohjailemaan niiden kulkua pikkuhitunen kerrallaan aina vaan enemmän ja paremmin). Seikkailin merirosvolaivalla, lentokone/avaruusaluksessa (mm. rullailin sillä lentokoneella pienten kyläjuhlien läpi itse lentämisestä puhumattakaan), perinteisesti lumilautailin, nukuin jotain aivan uskomatonta miehen sikspäkkiä vasten jne jne jne. En enää edes muista kaikkea. Heräilin jossain vaiheessa ja olin niin mielissäni niistä unista, että suljin silmäni uudelleen ja aloin kerrata kaikkea kokemaani. Nukahdin ja palasin niihin samoihin uniin ja vähän uusiinkin.
Lopulta heräsin n. 13 tunnin unien jälkeen levänneenä, seikkailleena, onnellisena ja raukeana. Katselin ympärilläni olevaa hämärää, lähelläni sievästi nukkuvia kissoja, näin pelkkiä lempivärejäni ja kaikkialla oli siistiä, puhdasta ja levollista. Ajattelin, että olen varmaankin maailman onnellisin nainen, kun saan kokea tällaisia asioita.
Muistan foorumilla erään kirjoittelijan sanoneen samaa. Hänen tapauksessaan speksit olivat kutakuinkin gourmet-illallinen, vastavalmistunut omakotitalo, kuherteluilta miehen kanssa, ulkoporeallas ja shampanjaa. Eipähän siinä, mukavalta tuokin kuulostaa, mutta turhaan varmaan sellaisia kaipailisin kun en tule koskaan niitä saamaan. Siksi onkin niin ihanaa, että olen onnellinen sellaisista asioista mitä minulla on tällä hetkellä. Ja tämän ajatuksen jälkeen olin varmasti tuplasti onnellisempi.
Eli olipas hieno alku päivälle (kello kolme iltapäivällä).
Mulla oli mieletön yö. Olen aina nähnyt tosi vilkkaita unia, ja tuntuu että ne vaan monipuolistuu, pitenee ja elävöityy entisestään (ja pystyn ohjailemaan niiden kulkua pikkuhitunen kerrallaan aina vaan enemmän ja paremmin). Seikkailin merirosvolaivalla, lentokone/avaruusaluksessa (mm. rullailin sillä lentokoneella pienten kyläjuhlien läpi itse lentämisestä puhumattakaan), perinteisesti lumilautailin, nukuin jotain aivan uskomatonta miehen sikspäkkiä vasten jne jne jne. En enää edes muista kaikkea. Heräilin jossain vaiheessa ja olin niin mielissäni niistä unista, että suljin silmäni uudelleen ja aloin kerrata kaikkea kokemaani. Nukahdin ja palasin niihin samoihin uniin ja vähän uusiinkin.
Lopulta heräsin n. 13 tunnin unien jälkeen levänneenä, seikkailleena, onnellisena ja raukeana. Katselin ympärilläni olevaa hämärää, lähelläni sievästi nukkuvia kissoja, näin pelkkiä lempivärejäni ja kaikkialla oli siistiä, puhdasta ja levollista. Ajattelin, että olen varmaankin maailman onnellisin nainen, kun saan kokea tällaisia asioita.
Muistan foorumilla erään kirjoittelijan sanoneen samaa. Hänen tapauksessaan speksit olivat kutakuinkin gourmet-illallinen, vastavalmistunut omakotitalo, kuherteluilta miehen kanssa, ulkoporeallas ja shampanjaa. Eipähän siinä, mukavalta tuokin kuulostaa, mutta turhaan varmaan sellaisia kaipailisin kun en tule koskaan niitä saamaan. Siksi onkin niin ihanaa, että olen onnellinen sellaisista asioista mitä minulla on tällä hetkellä. Ja tämän ajatuksen jälkeen olin varmasti tuplasti onnellisempi.
Eli olipas hieno alku päivälle (kello kolme iltapäivällä).
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Syömisistä ja kuluttamisista
Työasioiden lisäksi mietityttäneet ovat ruoka-asiat.
Aloin kasvissyöjäksi tajuttuani millaista lihantuotanto Suomessa on (en käytä sanaa tehotuotanto, koska en ole ihan varma mitä sillä lopulta tarkoitetaan - etenkään kun mielessä kummittelee esimerkiksi Yhdysvaltojen valtavat ruokamäärät verrattuna Suomen muutamiin pihveihin). Näin kuvia, luin faktaa (joka ei ehkä ollutkaan ihan faktaa, mutta hyvällä asialla he olivat). Itkin seuraavan yön, ja liha alkoi sen jälkeen maistua katkeralta suussani. Sittemmin aloin kiinnostua buddhalaisesta elämäntavasta ja kasvissyönti liittyy toki olennaisesti siihenkin.
Mutta mutta.
Tuntuu jollain tavalla, ettei valinta ole enää kokonaan omani. Tähän liittyy jo aikaisemmin kertomani lihanhimo (jonka epäilen kumpuavan riittämättömistä ravintoaineista) ja se, että maailmankatsomukseni on niihin possufarmeihin virtuaalisen tutustumisen jälkeen muuttunut. Totta, se on muuttunut myös buddhalaisempaan suuntaan, mutta samalla olen vähemmän naiivi ja idealisti. En tunne olevani ratkaiseva pelinappula kaiken pelastamisen suhteen, vaikka tiedostankin että solidarisuudella ja hyvällä sydämellä on aina paikkansa tässä maailmassa. Ja siihen, etten tunne valintaa enää kokonaan omakseni, liittyvät myös pyrkimykseni noudattaa mahdollisimman buddhalaista elämäntapaa. Vaikka eihän siinä lihansyöntiä kielletäkään, mutta...
Silloin kun kamppailin kaikista eniten ollakseni mahdollisimman vähän haitaksi ympäristölleni, voin kaikista huonoiten. Tunsin oloni surkeaksi ja aina vain riittämättömämmäksi. Sama pätee toiseen suuntaan: sen jälkeen kun aloin antaa itselleni luvan ottaa silloin tällöin pitkiä, kuumia suihkuja ja irtisanoa kuukausittaiset hyväntekeväisyyskohteeni säästääkseni pennoseni omaan käyttöön (sillä vaikka olen "köyhä" työtön, en koskaan olisi yhtä köyhä kuin tuo kolumbialainen tyttö, joten näin ollen minun pitäisi ehdottomasti jatkaa hänen tukemistaan omasta taloudellisesta ahdingostani riippumatta, eikö?), olen voinut paljon paremmin. Maailma ei paina hartioillani niin raskaana ja tunnen olevani oikeutettu elämään normaalisti. Sillä ihan kuin köyhät katulapset eivät ole valinneet syntyä kehitysmaihin, en minäkään ole valinnut syntyä hyvinvoivaan länsimaahan. Miksi minulla ei olisi oikeus pitää sellaista elintasoa, jota kaikki ympärilläni olevat pitävät? Ilman muuta olen valmis vaikka millaisiin myönnytyksiin, kunhan vain näen sen vaikuttavan johonkin (tai jos se sanellaan ylhäältä, jolloin tietysti kaikki muutkin joutuvat niitä määräyksiä noudattamaan ja näin ollen vaikutukset tulisivat näkymään selvästi).
Pidän itseäni näistä ajatuksista huolimatta melko vaatimattomana. Jos huomaan omatuntoani pistävän kun olen ostanut pullollisen hiuskiinnettä tai peräti upouuden vaatteen (harvinaista ylellisyyttä), palautan itseni takaisin maan pinnalle ja pyydän itseäni katsomaan asiaa vähän kauempaa. Tämä on kuitenkin tavallinen tapa elää täällä, enkä ole mikään suurtuhlari. Säästän (vihreää!) sähköä parhaani mukaan, suosin kierrätystä, mietin erilaisia tapoja olla taloudellinen ja ylipäänsä mietin ratkaisujani. En pidä itseäni (enää) huonona ihmisenä kulutustottumusteni vuoksi.
Voi kamala miten pitkä tämä teksti jo on, mutta palataan kuitenkin vielä takaisin siihen ruokaan.
En soisi kenenkään kärsivän minun vuokseni. Ja haluaisin syödä lihaa, ravinnon vuoksi. Kaikesta huolimatta olen tietyllä tapaa sitä mieltä, että toiset ovat saaliseläimiä ja toiset saalistajia, vaikka arvostankin kaikkien elämää ihan yhtä paljon. Olen ajatuksissani ehkä kuin metsästäjä. Kunnioitan eläimiä, haluan että ne elävät hyvän elämän (en tiedä ajatteleeko kukaan metsästäjä näin, mutta tämä "metsästäjä" ajattelee), mutta olen oikeastaan sitä mieltä että voisin syödä joitakin henkeni pitimiksi. Tietysti tällainen on vaikea näin kaupunkilaisena järjestää, mutta jos olosuhteet olisivat kohdallaan niin en usko omatuntoni soimaavan minua siitä. Ehkä? Ainakin se häissä syömäni lohi menisi tuohon kategoriaan. Tietysti olen pahoillani että elämä päättyy niin ikävästi ja mahdollisesti kivuliaasti, mutta ei se elämä vapaana luonnossakaan usein niin hehkeää muutenkaan ole, ja joillekin sattuu se lyhyt korsi joka tapauksessa, olipa millainen korsi tahansa.
En osaa oikein muotoilla mitä yritän sanoa, mutta toivon ja luotan että ymmärtäisitte edes suurimman osan. Eiväthän nämä ajatukset ole vielä täysin selvillä minullekaan.
Hmm, hmm. Jotain ja jotain. Jotain sinne päin!
ps. Osa tätä lihansyöntipohdintaa ovat ajatukseni soijasta. En ole ihan varma kuinka terveellistä se sittenkään on, enkä ole ottanut asiasta (laiskuuttani) selvää. Päässäni kummittelevat vain hormonit, ja soijanakit jäävät kaupan pakastealtaaseen.
pps. Tiedän, ettei kyse ole siitä etteikö yksilö voi vaikuttaa maailman asioihin, vaan kyse on siitä tekeekö oikein vai väärin. Ja sitähän minä tässä yritän miettiä, että kuinka väärin se loppujen lopuksi olisi jos söisin vaikkapa sitä kalaa aina välillä. Lihakin tuon aikaisemmin esittämäni ajatuksen mukaan kävisi, jos tietäisin missä se on elänyt ja miten (saako Suomesta mistään kaupasta edes "onnellista lihaa"?).
Lisään vielä (nyt muistaessani) sen, että ajatukseni ennen sitä häissä syömääni lohta kohtaan oli, että se oli joka tapauksessa jo kuollut ja osa siitä saattaisi mennä jopa roskiin, jos en sitä söisi. Eli osallistumalla kyseisen lohen syöntiin en vaikuttanut siihen, olisiko sitä pyydystetty vai ei (etenkin kun muistutin ilmoittautuessani kasvisruokavaliostani, jolloin lohta ei varattu minua varten). Get the point? Tokihan kysyntä lisää tarjontaa, mutta tuonkaltaisissa tilanteissa kärsimys ei nähdäkseni lisäänny, vaikka lihan syöntiin osallistuisikin. Se kärsimyshän olisi tapahtunut joka tapauksessa.
Aloin kasvissyöjäksi tajuttuani millaista lihantuotanto Suomessa on (en käytä sanaa tehotuotanto, koska en ole ihan varma mitä sillä lopulta tarkoitetaan - etenkään kun mielessä kummittelee esimerkiksi Yhdysvaltojen valtavat ruokamäärät verrattuna Suomen muutamiin pihveihin). Näin kuvia, luin faktaa (joka ei ehkä ollutkaan ihan faktaa, mutta hyvällä asialla he olivat). Itkin seuraavan yön, ja liha alkoi sen jälkeen maistua katkeralta suussani. Sittemmin aloin kiinnostua buddhalaisesta elämäntavasta ja kasvissyönti liittyy toki olennaisesti siihenkin.
Mutta mutta.
Tuntuu jollain tavalla, ettei valinta ole enää kokonaan omani. Tähän liittyy jo aikaisemmin kertomani lihanhimo (jonka epäilen kumpuavan riittämättömistä ravintoaineista) ja se, että maailmankatsomukseni on niihin possufarmeihin virtuaalisen tutustumisen jälkeen muuttunut. Totta, se on muuttunut myös buddhalaisempaan suuntaan, mutta samalla olen vähemmän naiivi ja idealisti. En tunne olevani ratkaiseva pelinappula kaiken pelastamisen suhteen, vaikka tiedostankin että solidarisuudella ja hyvällä sydämellä on aina paikkansa tässä maailmassa. Ja siihen, etten tunne valintaa enää kokonaan omakseni, liittyvät myös pyrkimykseni noudattaa mahdollisimman buddhalaista elämäntapaa. Vaikka eihän siinä lihansyöntiä kielletäkään, mutta...
Silloin kun kamppailin kaikista eniten ollakseni mahdollisimman vähän haitaksi ympäristölleni, voin kaikista huonoiten. Tunsin oloni surkeaksi ja aina vain riittämättömämmäksi. Sama pätee toiseen suuntaan: sen jälkeen kun aloin antaa itselleni luvan ottaa silloin tällöin pitkiä, kuumia suihkuja ja irtisanoa kuukausittaiset hyväntekeväisyyskohteeni säästääkseni pennoseni omaan käyttöön (sillä vaikka olen "köyhä" työtön, en koskaan olisi yhtä köyhä kuin tuo kolumbialainen tyttö, joten näin ollen minun pitäisi ehdottomasti jatkaa hänen tukemistaan omasta taloudellisesta ahdingostani riippumatta, eikö?), olen voinut paljon paremmin. Maailma ei paina hartioillani niin raskaana ja tunnen olevani oikeutettu elämään normaalisti. Sillä ihan kuin köyhät katulapset eivät ole valinneet syntyä kehitysmaihin, en minäkään ole valinnut syntyä hyvinvoivaan länsimaahan. Miksi minulla ei olisi oikeus pitää sellaista elintasoa, jota kaikki ympärilläni olevat pitävät? Ilman muuta olen valmis vaikka millaisiin myönnytyksiin, kunhan vain näen sen vaikuttavan johonkin (tai jos se sanellaan ylhäältä, jolloin tietysti kaikki muutkin joutuvat niitä määräyksiä noudattamaan ja näin ollen vaikutukset tulisivat näkymään selvästi).
Pidän itseäni näistä ajatuksista huolimatta melko vaatimattomana. Jos huomaan omatuntoani pistävän kun olen ostanut pullollisen hiuskiinnettä tai peräti upouuden vaatteen (harvinaista ylellisyyttä), palautan itseni takaisin maan pinnalle ja pyydän itseäni katsomaan asiaa vähän kauempaa. Tämä on kuitenkin tavallinen tapa elää täällä, enkä ole mikään suurtuhlari. Säästän (vihreää!) sähköä parhaani mukaan, suosin kierrätystä, mietin erilaisia tapoja olla taloudellinen ja ylipäänsä mietin ratkaisujani. En pidä itseäni (enää) huonona ihmisenä kulutustottumusteni vuoksi.
Voi kamala miten pitkä tämä teksti jo on, mutta palataan kuitenkin vielä takaisin siihen ruokaan.
En soisi kenenkään kärsivän minun vuokseni. Ja haluaisin syödä lihaa, ravinnon vuoksi. Kaikesta huolimatta olen tietyllä tapaa sitä mieltä, että toiset ovat saaliseläimiä ja toiset saalistajia, vaikka arvostankin kaikkien elämää ihan yhtä paljon. Olen ajatuksissani ehkä kuin metsästäjä. Kunnioitan eläimiä, haluan että ne elävät hyvän elämän (en tiedä ajatteleeko kukaan metsästäjä näin, mutta tämä "metsästäjä" ajattelee), mutta olen oikeastaan sitä mieltä että voisin syödä joitakin henkeni pitimiksi. Tietysti tällainen on vaikea näin kaupunkilaisena järjestää, mutta jos olosuhteet olisivat kohdallaan niin en usko omatuntoni soimaavan minua siitä. Ehkä? Ainakin se häissä syömäni lohi menisi tuohon kategoriaan. Tietysti olen pahoillani että elämä päättyy niin ikävästi ja mahdollisesti kivuliaasti, mutta ei se elämä vapaana luonnossakaan usein niin hehkeää muutenkaan ole, ja joillekin sattuu se lyhyt korsi joka tapauksessa, olipa millainen korsi tahansa.
En osaa oikein muotoilla mitä yritän sanoa, mutta toivon ja luotan että ymmärtäisitte edes suurimman osan. Eiväthän nämä ajatukset ole vielä täysin selvillä minullekaan.
Hmm, hmm. Jotain ja jotain. Jotain sinne päin!
ps. Osa tätä lihansyöntipohdintaa ovat ajatukseni soijasta. En ole ihan varma kuinka terveellistä se sittenkään on, enkä ole ottanut asiasta (laiskuuttani) selvää. Päässäni kummittelevat vain hormonit, ja soijanakit jäävät kaupan pakastealtaaseen.
pps. Tiedän, ettei kyse ole siitä etteikö yksilö voi vaikuttaa maailman asioihin, vaan kyse on siitä tekeekö oikein vai väärin. Ja sitähän minä tässä yritän miettiä, että kuinka väärin se loppujen lopuksi olisi jos söisin vaikkapa sitä kalaa aina välillä. Lihakin tuon aikaisemmin esittämäni ajatuksen mukaan kävisi, jos tietäisin missä se on elänyt ja miten (saako Suomesta mistään kaupasta edes "onnellista lihaa"?).
Lisään vielä (nyt muistaessani) sen, että ajatukseni ennen sitä häissä syömääni lohta kohtaan oli, että se oli joka tapauksessa jo kuollut ja osa siitä saattaisi mennä jopa roskiin, jos en sitä söisi. Eli osallistumalla kyseisen lohen syöntiin en vaikuttanut siihen, olisiko sitä pyydystetty vai ei (etenkin kun muistutin ilmoittautuessani kasvisruokavaliostani, jolloin lohta ei varattu minua varten). Get the point? Tokihan kysyntä lisää tarjontaa, mutta tuonkaltaisissa tilanteissa kärsimys ei nähdäkseni lisäänny, vaikka lihan syöntiin osallistuisikin. Se kärsimyshän olisi tapahtunut joka tapauksessa.
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Tylsää jaarittelua, anteeksi
Näköjään mun pohdiskeluissa on nykyisin ajankohtaisimpia nämä työhön ja työssäkäyntiin liittyvät asiat. Ei se mitään. (Pääasia että edes ajattelen jotain.)
Yritän pitää tausta-ajatuksena koko ajan sen, että mä saan tehdä asiat eri tavalla kuin muut ihmiset keskimäärin tekevät. Saan hakeutua omimman tuntoiselle reitille, eikä mun tarvitse tilittää sitä kenellekään. Hirmu vaikeaa se on. Kyllä mä niin voin tehdä, mutta ajatustasolla se vaivaa mua aika paljon. Voisinpa kuvitella että homot sun muut oman tiensä kulkijat kokevat jotain tällaista myös. Että millaista on elää, kun se oma elämä ei mene perinteisen käsikirjoituksen mukaan. Ja että elää voi, mutta se saattaa vaivata.
No, koska mietin tuollaisia, mietin myös jonkun verran muita ihmisiä ja heidän tapaansa ajatella työssäkäyntiin liittyviä asioita. Mieleeni nousi kysymys, että onkohan joidenkin ihmisten motivaatio siinä, että he haluavat itselleen ammattitaitoa. Olla taitava ammatissaan. (Tässä vaiheessa ajattelin vaatetusalan ystävääni vasara kädessä purkamassa huonekaluja atomeihin.) Se on kyllä jotain, jota en osaa edes kuvitella. Tällä hetkellä tuntuu, että jos pääsisin ammattitaidon huippupisteeseen valitsemallani alalla, tuntisin silti olevani "vain jotain". Ja ehkä siksi välttelen sen valinnan tekemistäkin. En halua tehdä sitä valintaa, koska se johtaa johonkin. Enkä kuitenkaan tunne itseäni tyytyväiseksi siellä jossain.
No niin. Muistutellaanpa itselle taas tässä vaiheessa, että olenhan jo tehnyt itseni kanssa sen sopimuksen että työ ei tule koskaan olemaan tärkeysjärjestyksessäni ja onnellisuuden tuojana kovinkaan korkealla. Joten miksi huolin tuollaisista? Kun se vaan huolettaa.
(Voi suokaa anteeksi, tämä teksti on varmaan ihan kauheaa luettavaa. Että onkin kirjalliset taidot päässeet ruostumaan, eikä tajunnanvirta ole parhaimmillaankaan kovin köykäistä luettavaa.)
Muita asioita?
Nukun nykyisin huonosti enkä meinaa saada unta. Liitän tämän mielessäni siihen, että kuntoni on huonontunut ihan älyttömästi ja olen lihonut selvästi mukavuusalueeni ulkopuolelle. Siinäpähän projektia kerrakseen. Vihaan liikuntaa vain liikunnan vuoksi, mutta pakko kai se on kun meinaa portaissa mennä jalat hapoille.
Eipä oikeastaan muuta.
Yritän pitää tausta-ajatuksena koko ajan sen, että mä saan tehdä asiat eri tavalla kuin muut ihmiset keskimäärin tekevät. Saan hakeutua omimman tuntoiselle reitille, eikä mun tarvitse tilittää sitä kenellekään. Hirmu vaikeaa se on. Kyllä mä niin voin tehdä, mutta ajatustasolla se vaivaa mua aika paljon. Voisinpa kuvitella että homot sun muut oman tiensä kulkijat kokevat jotain tällaista myös. Että millaista on elää, kun se oma elämä ei mene perinteisen käsikirjoituksen mukaan. Ja että elää voi, mutta se saattaa vaivata.
No, koska mietin tuollaisia, mietin myös jonkun verran muita ihmisiä ja heidän tapaansa ajatella työssäkäyntiin liittyviä asioita. Mieleeni nousi kysymys, että onkohan joidenkin ihmisten motivaatio siinä, että he haluavat itselleen ammattitaitoa. Olla taitava ammatissaan. (Tässä vaiheessa ajattelin vaatetusalan ystävääni vasara kädessä purkamassa huonekaluja atomeihin.) Se on kyllä jotain, jota en osaa edes kuvitella. Tällä hetkellä tuntuu, että jos pääsisin ammattitaidon huippupisteeseen valitsemallani alalla, tuntisin silti olevani "vain jotain". Ja ehkä siksi välttelen sen valinnan tekemistäkin. En halua tehdä sitä valintaa, koska se johtaa johonkin. Enkä kuitenkaan tunne itseäni tyytyväiseksi siellä jossain.
No niin. Muistutellaanpa itselle taas tässä vaiheessa, että olenhan jo tehnyt itseni kanssa sen sopimuksen että työ ei tule koskaan olemaan tärkeysjärjestyksessäni ja onnellisuuden tuojana kovinkaan korkealla. Joten miksi huolin tuollaisista? Kun se vaan huolettaa.
(Voi suokaa anteeksi, tämä teksti on varmaan ihan kauheaa luettavaa. Että onkin kirjalliset taidot päässeet ruostumaan, eikä tajunnanvirta ole parhaimmillaankaan kovin köykäistä luettavaa.)
Muita asioita?
Nukun nykyisin huonosti enkä meinaa saada unta. Liitän tämän mielessäni siihen, että kuntoni on huonontunut ihan älyttömästi ja olen lihonut selvästi mukavuusalueeni ulkopuolelle. Siinäpähän projektia kerrakseen. Vihaan liikuntaa vain liikunnan vuoksi, mutta pakko kai se on kun meinaa portaissa mennä jalat hapoille.
Eipä oikeastaan muuta.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Siitä uusimmasta työideasta
Meditoiva Foliohattu tuolla kyseli siitä mun uudesta työideasta. En taikauskoisuuttani halua kertoa siitä työstä vielä tarkemmin mitään, mutta kerron ajatuksesta sen takana.
Kun minä niitä kukkia ajattelin silloin aluksi. Hyvä idea kyllä. Mutta ah, siihen liittyy mielestäni järkälemäisiä byrokraattisia koukeroita, joiden kanssa ei just nyt huvita taistella. Ei mitään sen kummempaa kuin oppisopimuspaikka, mutta kuitenkin.
Noh, sitten tää toinen työ. Kuulin pikkulinnuilta, että sinne haetaan työntekijää/työntekijöitä. Osa-aikaisia, uskoisin, mutta tää pikkulintu on itsekin ollut siellä osa-aikaisena ja töitä on piisannut. Eikä sen ois niin mulle väliä vaikka ei piisaiskaan, varmasti mä kuitenkin enemmän saisin rahaa kuin tää nykyinen 400 euroa kuussa.
Mä sitten kekkasin, että kerta kyseessä on melko varmasti mielenkiintoinen ja rento työ, niin voisin ihan hyvin hakea kuitenkin sinne nyt. Tossa kukkahommassa oli ajatuksena ammatin saanti, mutta en mä mitään papereita vieläkään kaipaa. Jos kerta voin päästä mukavaan työhön ilman sen suurempia kikkakolmosia ja oon siellä tyytyväinen, niin pöljähän minä oon jos en sitä tee. Ja sitten jos pääsen tuonne ja se työ osoittautuu tylsäksi ja tyhmäksi, niin onpahan mulla kuitekin tuo kukkajuttu ässänä hihassa.
En mä keksi mitään huonoa puolta tossa asiassa. Torstaina on haastattelut, jotka toteutetaan oudosti ihan vaan jonosysteemillä. Ei sinne tartte edes erikseen ilmoittautua. Paikka ei siis ole selvästikään julkisessa haussa vielä. Joten mut löytää sitten torstaina sieltä virittelemässä naamalleni leveintä hymyä ja vetristelemässä sormiani puristaakseni haastattelijan kättä maailman rennoimmin ja itsevarmimmin ottein.
Jokohan se ois mun vuoro tällä kertaa?
ps. Se mun odotuspäiväkirja on vielä olemassa, mutta mä haluaisin jo poistaa sen. Kirjoitin sinne lopuksi jeesuspitkän tekstin loppuajatuksista, joten jos haluatte lukea sen niin käykäähän vilkaisemassa.
Kun minä niitä kukkia ajattelin silloin aluksi. Hyvä idea kyllä. Mutta ah, siihen liittyy mielestäni järkälemäisiä byrokraattisia koukeroita, joiden kanssa ei just nyt huvita taistella. Ei mitään sen kummempaa kuin oppisopimuspaikka, mutta kuitenkin.
Noh, sitten tää toinen työ. Kuulin pikkulinnuilta, että sinne haetaan työntekijää/työntekijöitä. Osa-aikaisia, uskoisin, mutta tää pikkulintu on itsekin ollut siellä osa-aikaisena ja töitä on piisannut. Eikä sen ois niin mulle väliä vaikka ei piisaiskaan, varmasti mä kuitenkin enemmän saisin rahaa kuin tää nykyinen 400 euroa kuussa.
Mä sitten kekkasin, että kerta kyseessä on melko varmasti mielenkiintoinen ja rento työ, niin voisin ihan hyvin hakea kuitenkin sinne nyt. Tossa kukkahommassa oli ajatuksena ammatin saanti, mutta en mä mitään papereita vieläkään kaipaa. Jos kerta voin päästä mukavaan työhön ilman sen suurempia kikkakolmosia ja oon siellä tyytyväinen, niin pöljähän minä oon jos en sitä tee. Ja sitten jos pääsen tuonne ja se työ osoittautuu tylsäksi ja tyhmäksi, niin onpahan mulla kuitekin tuo kukkajuttu ässänä hihassa.
En mä keksi mitään huonoa puolta tossa asiassa. Torstaina on haastattelut, jotka toteutetaan oudosti ihan vaan jonosysteemillä. Ei sinne tartte edes erikseen ilmoittautua. Paikka ei siis ole selvästikään julkisessa haussa vielä. Joten mut löytää sitten torstaina sieltä virittelemässä naamalleni leveintä hymyä ja vetristelemässä sormiani puristaakseni haastattelijan kättä maailman rennoimmin ja itsevarmimmin ottein.
Jokohan se ois mun vuoro tällä kertaa?
ps. Se mun odotuspäiväkirja on vielä olemassa, mutta mä haluaisin jo poistaa sen. Kirjoitin sinne lopuksi jeesuspitkän tekstin loppuajatuksista, joten jos haluatte lukea sen niin käykäähän vilkaisemassa.
torstai 10. maaliskuuta 2011
Purskautus
Ehkä tuo keskenmeno oli sellainen pieni "near death experience", koska on niin uudestaansyntynyt olo. Parisuhde pomppasi yhtäkkiä ainakin kymmenen astetta parempaan suuntaan (joo, se on aika paljon ihan vaan mun mielialoista kiinni).
Ja arvatkaa mitä? Mulla on taas uusi idea työasioista! :D Tää alkaa olla jo ihan naurettavaa. Mutta oon niin tosissani, että väsään cv:tä sitä paikkaa varten.
Tekisi vähän mieli muuttaa. En tykkää tästä lähiöstä. Mutta kotona on ihana olla. Musta on ihana asua ton rakkaan miehen kanssa ja pitää tätä yhteistä turvapaikkaa.
Kaikki on vaan niin tajuttoman hyvin!
Ja arvatkaa mitä? Mulla on taas uusi idea työasioista! :D Tää alkaa olla jo ihan naurettavaa. Mutta oon niin tosissani, että väsään cv:tä sitä paikkaa varten.
Tekisi vähän mieli muuttaa. En tykkää tästä lähiöstä. Mutta kotona on ihana olla. Musta on ihana asua ton rakkaan miehen kanssa ja pitää tätä yhteistä turvapaikkaa.
Kaikki on vaan niin tajuttoman hyvin!
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
Varsinainen teksti
Oho, olisitteko uskoneet että tästä tuli tän näköinen? Ihan outo, mutta kiva. Ei näytä edes minulta. Ehkä tää näyttää Random-luolalta? Kiinnyin siihen jo nyt.
Halusin siis pois sieltä vanhasta blogista sen vuoksi, koska se oli samalla käyttäjätunnuksella kuin mun muutkin blogini, esim. teeblogi. Ja sen osoitteen tietävät kaikki mun facebook-kaverit (vaikka oonkin ottanut sen tiedoista jo pois) ja kaikki foorumityypitkin. Ja ei oo oikeasti kauhean vaikea ottaa selville onko sillä käyttäjätunnuksella muita blogeja, enkä halunnut jäädä arvailemaan että tekeeköhän joku niin. Tiedän muutaman niin kieron tyypin, jotka olisivat saattaneet tehdäkin. Enhän mä siellä oikeastaan mitään kovin ratkaisevaa koskaan sanonut, mutta harmitti vähän etten oikein voinutkaan sanoa. Päätin siis muuttaa.
Joten siispä ja niin. Täällä sitä ollaan.
Halusin oikeastaan kertoa, että mä oon ihan uskomattoman onnellinen ja ihan täynnä elämää nyt, kun en ole enää raskaana. En mä silloinkaan keskenmenoa toivonut ja olin valmis katsomaan mitä tapahtuu, enkä voinut kuvitellakaan että tää olisi näin iso helpotus. Mä oon saanut mun onnellisen lapsettoman elämän takaisin! Mun vanha, rakas, entinen elämäni. ♥ Koko koti näyttää erilaiselta, ihan kuin olisin saanut senkin takaisin. Kai mä vaan tein alitajuista luopumista vähän kaikesta koko ajan.
Ja nyt ei tarttekaan luopua mistään. Koska oon vähän lapsellinen, niin listaan tähän vähän asioita, joiden vuoksi olen iloinen nyt:
- En ehtinyt lihoa, arpeutua ja antaa alapääni räjähtää, eikä mun rinnoista tule sittenkään ihan heti kaksi tyhjänä roikkuvaa lapasta.
- En myöskään ehtinyt kiintyä, joten nyt ei tarvitse surra.
- Voimme ostaa miehen lomarahoilla lastenvaunujen sijaan uuden sängyn!
- Minun ei tarvinnutkaan tehdä sokerirasitustestiä (litra jotain ylimakeaa litkua tyhjään mahaan, nam nam).
- Saan syödä kesällä niin paljon mitä tahansa ruokaa kuin haluan (mm. suolaisia herkkuja ja kypsentämätöntä mozzarellaa), eikä minun tarvitse välittää ruoka-ainekielloista.
- Voin nukkua kesän taas parvekkeella riippumatossa, jos sisällä on tukahduttavan kuuma. Ison mahan takia (ja kipeän selän, olettaisin) se ei olisi muuten onnistunut.
- Voin ottaa kuntoiluspurtin ja pudottaa muutaman kilon heti kun haluan.
- Kukaan ei sittenkään tule asumaan meille ja häiritsemään yöuniamme, työssäkäyntiämme, seksielämäämme ja muutenkaan parisuhdettamme.
- Minun ei tarvitsekaan yhtäkkiä muuttua paremmaksi ihmiseksi pienen lapsen takia. Saan olla tällainen kuin olen ja muutokset tulevat hitaammin ja lempeämmin.
- Emme sittenkään ajaudu rutiköyhiksi lähiöspurguiksi.
No, ymmärsitte varmaan pointin.
Tällä hetkellä väitän, että ei ihan oikeasti lapsia minulle sitten kuitenkaan. Tuo vähäinenkin raskaus opetti niin paljon tästä asiasta, että ei mikään muu. Ja luojalle kiitos se jäi lyhyeksi. Saatiin toinen mahdollisuus. Mies ei osaa tällä hetkellä sanoa että voisi olla kanssani samaa mieltä ettei uusia yrityksiä, mutta toivon sydämestäni että ei-niin-lapsimyönteinen rakkaani sopeutuisi ajatukseen. Ainakin hän on sanonut, että on onnellinen minun puolestani, kun näkee kuinka helpottunut ja silminnähden iloinen minä olen ollut.
Ihmeellinen yllätys kyllä koko tämä juttu. Mutta eihän omia ajatuksiaan voi koskaan tietää etukäteen. Nyt jos koskaan minun pitäisi tiedostaa se.
Aurinko sen kuin paistelee, luonto alkaa osoittaa hiljaisia heräämisen merkkejä (no okei, lumi alkaa vähän sulaa, mutta siihen se kuitenkin johtaa) ja mä oon kans kuin uudelleensyntynyt. Oon pulskistunut pari kiloa jo siitä entisestä "oho, pari kiloa yli hyvänolonrajan"-tilasta, joten taidan suunnata tän energian siihen projektiin. Oon sitä paitsi ihan rapakunnossa! Hengästyn suunnilleen kotiportaita noustessa. Kunhan tiet vähän sulaa, niin vedän lenkkarit jalkaan ja palaan askel kerrallaan takaisin ruotuun.
Mutta kaikkea tällaista just nyt!
ps. Tein tuohon sivupalkkiin pienen kyselyn, älä unohda osallistua!
Halusin siis pois sieltä vanhasta blogista sen vuoksi, koska se oli samalla käyttäjätunnuksella kuin mun muutkin blogini, esim. teeblogi. Ja sen osoitteen tietävät kaikki mun facebook-kaverit (vaikka oonkin ottanut sen tiedoista jo pois) ja kaikki foorumityypitkin. Ja ei oo oikeasti kauhean vaikea ottaa selville onko sillä käyttäjätunnuksella muita blogeja, enkä halunnut jäädä arvailemaan että tekeeköhän joku niin. Tiedän muutaman niin kieron tyypin, jotka olisivat saattaneet tehdäkin. Enhän mä siellä oikeastaan mitään kovin ratkaisevaa koskaan sanonut, mutta harmitti vähän etten oikein voinutkaan sanoa. Päätin siis muuttaa.
Joten siispä ja niin. Täällä sitä ollaan.
Halusin oikeastaan kertoa, että mä oon ihan uskomattoman onnellinen ja ihan täynnä elämää nyt, kun en ole enää raskaana. En mä silloinkaan keskenmenoa toivonut ja olin valmis katsomaan mitä tapahtuu, enkä voinut kuvitellakaan että tää olisi näin iso helpotus. Mä oon saanut mun onnellisen lapsettoman elämän takaisin! Mun vanha, rakas, entinen elämäni. ♥ Koko koti näyttää erilaiselta, ihan kuin olisin saanut senkin takaisin. Kai mä vaan tein alitajuista luopumista vähän kaikesta koko ajan.
Ja nyt ei tarttekaan luopua mistään. Koska oon vähän lapsellinen, niin listaan tähän vähän asioita, joiden vuoksi olen iloinen nyt:
- En ehtinyt lihoa, arpeutua ja antaa alapääni räjähtää, eikä mun rinnoista tule sittenkään ihan heti kaksi tyhjänä roikkuvaa lapasta.
- En myöskään ehtinyt kiintyä, joten nyt ei tarvitse surra.
- Voimme ostaa miehen lomarahoilla lastenvaunujen sijaan uuden sängyn!
- Minun ei tarvinnutkaan tehdä sokerirasitustestiä (litra jotain ylimakeaa litkua tyhjään mahaan, nam nam).
- Saan syödä kesällä niin paljon mitä tahansa ruokaa kuin haluan (mm. suolaisia herkkuja ja kypsentämätöntä mozzarellaa), eikä minun tarvitse välittää ruoka-ainekielloista.
- Voin nukkua kesän taas parvekkeella riippumatossa, jos sisällä on tukahduttavan kuuma. Ison mahan takia (ja kipeän selän, olettaisin) se ei olisi muuten onnistunut.
- Voin ottaa kuntoiluspurtin ja pudottaa muutaman kilon heti kun haluan.
- Kukaan ei sittenkään tule asumaan meille ja häiritsemään yöuniamme, työssäkäyntiämme, seksielämäämme ja muutenkaan parisuhdettamme.
- Minun ei tarvitsekaan yhtäkkiä muuttua paremmaksi ihmiseksi pienen lapsen takia. Saan olla tällainen kuin olen ja muutokset tulevat hitaammin ja lempeämmin.
- Emme sittenkään ajaudu rutiköyhiksi lähiöspurguiksi.
No, ymmärsitte varmaan pointin.
Tällä hetkellä väitän, että ei ihan oikeasti lapsia minulle sitten kuitenkaan. Tuo vähäinenkin raskaus opetti niin paljon tästä asiasta, että ei mikään muu. Ja luojalle kiitos se jäi lyhyeksi. Saatiin toinen mahdollisuus. Mies ei osaa tällä hetkellä sanoa että voisi olla kanssani samaa mieltä ettei uusia yrityksiä, mutta toivon sydämestäni että ei-niin-lapsimyönteinen rakkaani sopeutuisi ajatukseen. Ainakin hän on sanonut, että on onnellinen minun puolestani, kun näkee kuinka helpottunut ja silminnähden iloinen minä olen ollut.
Ihmeellinen yllätys kyllä koko tämä juttu. Mutta eihän omia ajatuksiaan voi koskaan tietää etukäteen. Nyt jos koskaan minun pitäisi tiedostaa se.
Aurinko sen kuin paistelee, luonto alkaa osoittaa hiljaisia heräämisen merkkejä (no okei, lumi alkaa vähän sulaa, mutta siihen se kuitenkin johtaa) ja mä oon kans kuin uudelleensyntynyt. Oon pulskistunut pari kiloa jo siitä entisestä "oho, pari kiloa yli hyvänolonrajan"-tilasta, joten taidan suunnata tän energian siihen projektiin. Oon sitä paitsi ihan rapakunnossa! Hengästyn suunnilleen kotiportaita noustessa. Kunhan tiet vähän sulaa, niin vedän lenkkarit jalkaan ja palaan askel kerrallaan takaisin ruotuun.
Mutta kaikkea tällaista just nyt!
ps. Tein tuohon sivupalkkiin pienen kyselyn, älä unohda osallistua!
Heissulivei!
Löysit perille, hienoa.
Mua nauratti aika monessa vaiheessa, kun väsäsin tätä blogia. Avatar olikin gif, joka sopivasti pälyilee ympärilleen hieman epäluuloisena mutta iloinen virne naamallaan. Häntäkin heiluu kuin olisi jotkut metkut mielessä.
Ja blogin otsikko. Random-luola? Mistä mä sen oikein repäisin? Otsikonhan voi vaihtaa vaikka joka päivä, joten ei sen mitään pysyvää tartte olla. Randomia tää tietysti on. Mutta luola? Freud saattaisi sanoa, että etsin alitajuisesti turvaa. Voi olla. Itselleni tuli kyllä mieleen lähinnä jotain supersankarimielikuvia, ja Batmanillähän on se lepakkoluola. Mä asun siis mielikuvissani Random-luolassa. So be it.
Nimimerkkiäkin saatatte ihmetellä. No, silläkin on tarinansa, joka tulee jostain vuoden, puolentoista takaa. Sain uuden kännykän ja sen ruudussa näkyy väkisinkin valittu profiili (yleinen, äänetön tms.). Mua alkoi ärsyttää sen "yleisen" tuijottelu, joten päätin nimetä sen uudelleen. Älkää kysykö miksi, mutta tuntui hyvältä idealta liu'uttaa peukaloa summanmutikassa kirjainten ylitse ja katsoa mitä vastaukseksi tulee. Tuli Mdmm's, ja se on ruudussani lukenut siitä saakka. Takuulla uniikki!
Tää on nyt pelkkä alkujaaritteluteksti, että pääsen muokkaamaan noita ulkoasujuttuja. Mä kerron kohta vähän enemmän että mitä asiaa mulla oikeastaan oli.
Mua nauratti aika monessa vaiheessa, kun väsäsin tätä blogia. Avatar olikin gif, joka sopivasti pälyilee ympärilleen hieman epäluuloisena mutta iloinen virne naamallaan. Häntäkin heiluu kuin olisi jotkut metkut mielessä.
Ja blogin otsikko. Random-luola? Mistä mä sen oikein repäisin? Otsikonhan voi vaihtaa vaikka joka päivä, joten ei sen mitään pysyvää tartte olla. Randomia tää tietysti on. Mutta luola? Freud saattaisi sanoa, että etsin alitajuisesti turvaa. Voi olla. Itselleni tuli kyllä mieleen lähinnä jotain supersankarimielikuvia, ja Batmanillähän on se lepakkoluola. Mä asun siis mielikuvissani Random-luolassa. So be it.
Nimimerkkiäkin saatatte ihmetellä. No, silläkin on tarinansa, joka tulee jostain vuoden, puolentoista takaa. Sain uuden kännykän ja sen ruudussa näkyy väkisinkin valittu profiili (yleinen, äänetön tms.). Mua alkoi ärsyttää sen "yleisen" tuijottelu, joten päätin nimetä sen uudelleen. Älkää kysykö miksi, mutta tuntui hyvältä idealta liu'uttaa peukaloa summanmutikassa kirjainten ylitse ja katsoa mitä vastaukseksi tulee. Tuli Mdmm's, ja se on ruudussani lukenut siitä saakka. Takuulla uniikki!
Tää on nyt pelkkä alkujaaritteluteksti, että pääsen muokkaamaan noita ulkoasujuttuja. Mä kerron kohta vähän enemmän että mitä asiaa mulla oikeastaan oli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)