Hei ystävät ja kylänmiehet. Tiedän olevani raivostuttavan ärsyttävä, kun vaihdan blogini osoitetta kuin paitaa. Teen sen nimittäin taas, joten anteeksi taas kerran aiheuttamani vaivannäkö!
Vaan tällä kertaa siihen on hyvä syy. Blogger on liian jäykkä käyttää kännykällä, ja minulle iskee vastustamaton tarve kirjoittaa viisauksiani ylös illalla sängyssä pimeässä, kun vielä odotan unta ja annan ajatusteni harhailla vapaana. Tumblr on osoittautunut toimivaksi paikaksi. Olen nimittäin hieman testaillut sitä pari viime päivää erilaisten postausten avulla, ja olen tullut siihen tulokseen että Blogger saa painua unholaan minun osaltani.
Olkaa siis kilttejä ja seuratkaa minua mukaan uuteen paikkaani, enkä panisi pahitteeksi vaikka pystyttäisitte itsekin mikrobloginne (niin, mikroblogiksi sitä kai nimitetään, mutta kyllä sinne voi kirjoittaa kunnon postauksiakin). Itse asiassa Tumblr on mielestäni kutakuinkin Bloggerin ja Facebookin välimuoto.
Jää hyvästi luola-aika, olen siirtynyt asustelemaan majaan!
http://mdmms.tumblr.com/
tiistai 12. huhtikuuta 2011
torstai 7. huhtikuuta 2011
Teetä ja puutarhanhoitoa
Okey dokey.
Mä haluan saada puutarhatalouden perustutkinnosta paperit kouraan ja tulla puutarhuriksi. Mutta kas, munhan matka jatkuu siitä vielä, nimittäin floristiksi ei voi päästä ennen tuota pakollista välietappia. Mutta jos ala tuntuu oikealta ja mä viihdyn, niin mikäpä mua pidättelee. Tokihan mä elän niin, että oletan niitä elinvuosia olevan edessä vielä runsain mitoin. Työhön vaan ja elämää elelemään, ja kyllä ne paperit siitä ajan kanssa järjestyy.
Sitäpaitsi mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito (eikä sekään ole niin tärkeää).
;)
Tajusin eilen, että mä elän onnellisessa avioliitossa. Onpa kaunis ajatus.
Ja kaikin puolin kaikki on muutenkin hirmu hyvin ja kivasti. Saan välillä aina hassuja pikku oivalluksia tai onnistun jotenkin yhdistämään muutamat vanhat jutut uuden, yhdistävän linkin kautta toisiinsa, ja se yhdistävä linkki on melko usein ollut sama. Kaikki vaan jotenkin viittaa samaan suuntaan, ja se antaa sellaista eräänlaista varmuutta asioiden oikeellisuudesta. Tekee onnelliseksikin, jopa.
Tänään haudutin pitkästä aikaa vihreää teetäkin. Teenjuonti jäi sen erään episodin jalkoihin koska podin pahoinvointia jos edes ajattelin teetä, ja nyt kun siitä ei tarvitse enää murehtia, olen opetellut juomaan sitä uudelleen. Pussiteen kautta, kuten silloin ennenkin. Ja tänään haudutin ihan uutta laatua ja hyvää olikin. Mutta ehkä nuo vihreät eivät vaan kuitenkaan ole mun juttu, voisin yrittää saada käsiini vaikka sitä erinomaista vuohenmaidossa höyrytettyä mustaa teetä (olisiko ollut peräti oolongia). Ja chaita ja kaikenlaisia maustettuja.
Yksi asia painaa vaan mieltä ja se on oppisopimuspaikan löytyminen. Mähän meen ja hommaan sen. Kunpa en vaan lannistuisi heti ekaan vastoinkäymiseen...
Lisäänpä tähän perään vielä pätkän, jonka kirjoitin foorumille iloisuusketjuun.
(Khih, tuo hymiökin tuli sellaisenaan
)
Mä haluan saada puutarhatalouden perustutkinnosta paperit kouraan ja tulla puutarhuriksi. Mutta kas, munhan matka jatkuu siitä vielä, nimittäin floristiksi ei voi päästä ennen tuota pakollista välietappia. Mutta jos ala tuntuu oikealta ja mä viihdyn, niin mikäpä mua pidättelee. Tokihan mä elän niin, että oletan niitä elinvuosia olevan edessä vielä runsain mitoin. Työhön vaan ja elämää elelemään, ja kyllä ne paperit siitä ajan kanssa järjestyy.
Sitäpaitsi mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito (eikä sekään ole niin tärkeää).
;)
Tajusin eilen, että mä elän onnellisessa avioliitossa. Onpa kaunis ajatus.
Ja kaikin puolin kaikki on muutenkin hirmu hyvin ja kivasti. Saan välillä aina hassuja pikku oivalluksia tai onnistun jotenkin yhdistämään muutamat vanhat jutut uuden, yhdistävän linkin kautta toisiinsa, ja se yhdistävä linkki on melko usein ollut sama. Kaikki vaan jotenkin viittaa samaan suuntaan, ja se antaa sellaista eräänlaista varmuutta asioiden oikeellisuudesta. Tekee onnelliseksikin, jopa.
Tänään haudutin pitkästä aikaa vihreää teetäkin. Teenjuonti jäi sen erään episodin jalkoihin koska podin pahoinvointia jos edes ajattelin teetä, ja nyt kun siitä ei tarvitse enää murehtia, olen opetellut juomaan sitä uudelleen. Pussiteen kautta, kuten silloin ennenkin. Ja tänään haudutin ihan uutta laatua ja hyvää olikin. Mutta ehkä nuo vihreät eivät vaan kuitenkaan ole mun juttu, voisin yrittää saada käsiini vaikka sitä erinomaista vuohenmaidossa höyrytettyä mustaa teetä (olisiko ollut peräti oolongia). Ja chaita ja kaikenlaisia maustettuja.
Yksi asia painaa vaan mieltä ja se on oppisopimuspaikan löytyminen. Mähän meen ja hommaan sen. Kunpa en vaan lannistuisi heti ekaan vastoinkäymiseen...
Lisäänpä tähän perään vielä pätkän, jonka kirjoitin foorumille iloisuusketjuun.
Musta tuntuu että mun ajatukset ammatillisesta suuntautumisesta, siihen asennoitumisesta ja koko revohkan järjestämisestä alkavat olla hiljalleen aika mukavasti paketissa ja tää koko juttu tuntuu muutenkin kaikin puolin oikealta ratkaisulta. Ehkä tää melkein kymmenen vuoden päämäärätön harhailu on vaan ollut pakollinen välivaihe, että olen saanut tarpeeksi kaikkia niitä elintärkeitä kokemuksia ja ajatuksia ja tutustunut muutenkin itseeni kaikin tavoin paremmin, että pystyn olemaan nyt siinä tilanteessa että voin sanoa tällaista. Menis melkein hehkutusketjuun, koska tää on mulle iso juttu. Mutta hyvän fiiliksen tästä nyt vähintäänkin saa, ja siksi kirjoitin tän tänne.
edit. Nyt kun luin tän tänne kirjoitettuna, niin ajattelin että jos oisin aikaisemmin nähnyt tän saman tekstin jonkun muun kirjoittamana, niin olisin ollut hirvittävän kateellinen että taas joku on päässyt tohon pisteeseen enkä mä pääse koskaan. Hullua, tää ruljanssi on tapahtunut ihan vaan mun pään sisällä eikä sitä kukaan voi nähdä tai todeta, mutta mulla on sellainen olo kuin olisin saanut jonkun tajuttoman ison urakan just päätökseen.
(Khih, tuo hymiökin tuli sellaisenaan
)
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Haluista, tarpeista ja ynnä muista
Olen keräillyt mieleeni bloggausaiheita hoksaamalla aina välillä uuden ajatuksen(alun) ja luvannut itselleni kirjoittaa siitä lähiaikoina. Pyörin tuossa äsken sängynpohjalla enkä saanut itseltäni unta, joten tässä niitä sekalaisia ajatuksia nyt sitten on, ainakin osa.
Haluamisesta.
Vietämme tänä viikonloppuna toista hääpäiväämme ja olemme syöneet kaikkea hyvänmakuista moskaa. Mahassani on bagel, croissant (joo anteeksi, nää ei taivu kauniisti suomeksi), vaniljacremetäytteinen suklaakuorrutettu munkki, noin kaksi litraa popcornia, muutama karamelli ja litran verran colajuomaa (no huh, olipas englanninkieliset eväät). Olo on sen mukainenkin, eli turvottaa, ahdistaa, maha pömpöttää kipeästi ja jotenkin ihan puuskututtaa. Ällöttävä olo, sanalla sanoen.
En ole ennen oikein tajunnut kunnolla mitä sillä tarkoitetaan, kun sanotaan että omaa kehoansa voi kuunnella. On minulla ollut jonkinlainen käsitys siitä, mutta tänään sen viimeinkin tajusin tuolla sängyssä unettomana maatessani. En tiedä mikä on nyt eri tavalla kuin niinä lukemattomina aikaisempina ylensyöntikertoina, mutta tunnen tämän olon oikein luissa ja ytimissä asti, ja sitä myötä tajusin asian eri tavalla myös päässäni. Kehoni sanoo, että ei tällaista. Tuntuu pahalle eikä tee hyvää. Mietin sitten että miksi sitten syön kaikkea roskaa, jos kerta se tekee pahaa. No siksi tietysti, koska sitä tekee mieli. Haluttaa.
Ahaa, eli mielihalut eivät välttämättä olekaan niitä signaaleja, jotka johtavat automaattisesti pelkkään onneen ja autuuteen? Niiltä saa ehkä hetkellistä mielihyvää, mutta kokonaisuuden kannalta niiden noudattaminen voi saada aikaiseksi isompaa vahinkoa kuin mitä se mielihyvä oli. Tämän ajatuksen siivittämänä mietin buddhalaisia elämäntapoja ja kaikenlaisista "joutavuuksista" pidättäytymistä, ja mietin että ehkä siinä onkin oikeasti paljon enemmän järkeä kuin aikaisemmin tajusinkaan. Enkä varmasti tajua sitä vieläkään kovin hyvin. Joskus voisi ihan suosiolla vaan kuunnella mitä viisaammat neuvovat ja tehdä niitä johtopäätöksiä vasta sitten.
Oon käyttänyt elämässäni ihan hirveästi energiaa miettiessäni että mitä haluan (varsinkin tän työttömyysvuoden aikana, kun tulevaisuudennäkymät ovat hetkellisesti avarammat kuin ennen), enkä ole päässyt puusta pitkälle. Ehkä mun ei kannattaisikaan ajatella asiaa siltä kannalta että mitä mä haluan, koska ei se tähänkään mennessä ole oikein toiminut ja onnellisuutta tuonut. Ehkä joku muu voisi olla parempi lähestymistapa?
Tarvitsemisesta.
Nythän päästiinkin ihan uusien kysymysten ja ongelmien lähtökohtaan. Mitä mä tarvitsen? Huomatkaa että tää ajatus pälkähti mun päähän vasta ihan hetki sitten, enkä ole ehtinyt pohtia sitä vielä oikeastaan ollenkaan. Ehkä olisikin järkevämpi keskittyä suuntaamaan elämän polku tarpeiden eikä halujen perusteella, sillä halut tulevat ja menevät mutta tarpeet ovat yleensä pysyvämpiä. Tokihan haluillekin pitää antaa välillä periksi ettei tuntisi oloaan ihan kurjaksi, mutta uskoisin että niiden kanssa voisi tehdä helpommin kompromisseja kuin tarpeiden kanssa.
Ehkäpä voisin muuttaa koko asennettani (esim. työn suhteen), jos vain sisäistäisin että halut eivät ole se tärkein asia ja että ne ovat ohimeneviä. Koska se voisi todella auttaa ja helpottaa oloani, tai jopa ennalta ehkäistä sitä pahan olon syntymistä. Tätä asiaa pitääkin ihan kunnolla miettiä ja todella pohtia, mitkä ovat niitä perustavanlaatuisia tarpeitani ja mitä ylipäätään elämässä tarvitsen. Kukapa tietää jos vaikka löytäisinkin ihan uudenlaisen rauhan oivaltamalla jotain tärkeää.
Palataan kuitenkin takaisin siihen oman kehonsa kuuntelemiseen. Ehkä se vaan on helpompaa iän karttuessa, koska teininä keho oli niin paljon joustavampi ja antoi enemmän anteeksi. Pienet signaalit oli helppo ohittaa. Nykyään osaan kuunnella herkemmin kolotuksia ja särkyjäni ja tiedän paremmin kuinka estää niiden paheneminen. Ainakin levon ja parantamisen suhteen olen mielestäni hyvin harjaantunut, mutta ennaltaehkäisy on vielä ihan hakusessa. Suurin kysymysmerkki on tällä hetkellä fyysinen harjoittelu ja ravinto.
Olen ihan rapakunnossa ja lihonut mukavuusalueeni ulkopuolelle (jo aikoja sitten), enkä tunne oloani enää hyväksi. Koen joka päivä päänsärkyä, erilaisia vatsakipuja (liiat hiilihydraatit, joita syön nälkäni pitimiksi) ja ihan rehellistä pahoinvointia. Haluaisin tuntea oloni energisemmäksi ja kaikin puolin paremmaksi ja haluaisin myös näyttää siltä. Olenkin yrittänyt viime aikoina hieman jumppailla ja puuhastella jotain liikunnallista, mutta se tuntuu ihan hirveältä. Ei se harjoitus itsessään, mutta koko kehoni menee siitä ihan "krapulaan" ja olen väsynyt monta päivää. En kerta kaikkiaan saa tarpeeksi tarvittavia ravintoaineita. Mietin proteiinia ja lihansyöntiä yhä enemmän. Mietin sitä välillä niin paljon, etten saa unta. Kuten tänä yönä. Eikä se tunnu minusta hyvältä, että joku asia vaivaa minua näin ylettömän paljon.
En pidä lihaa varsinaisesti kiellettynä asiana, joten kyse ei ole siitä. Olen vain tähän asti ollut itseeni äärettömän tyytyväinen kun olen pidättäytynyt syömästä muita eläväisiä (ja vuokseni elämässään kärsineitä ja myös vuokseni kuolleita), ja itseäni kohtaan tuntemani paheksunta on ollut tähän asti suurin este sille, miksi en lihaa ole enää aikoihin syönyt. Kai sen voi ilmaista niinkin, että olen tuntenut olevani parempi ihminen. Mutta ei kai tämäkään voi olla oikein, että kärsin sitten itse, koska en lihaa syö?
Koska kärsimyksenä minä alan tätä pitää. Kehoni on väsynyt, eikä se jaksa tehdä sitä mitä sille olisi kuitenkin hyväksi tehdä (liikunta, siis). Olen jopa miettinyt, että nukunko minä siksi vähintään 12 tuntia joka yö, koska kehoni vaatii ylimääräistä lepoa? Sama juttu oli nimittäin kun olin pahasti masentunut enkä syönyt juuri mitään. Silloin nukuin saadakseni sen energian, mitä en ruoasta saanut.
Olenkin harkinnut vakavasti ottavani lihan kokeeksi osittaiseksi osaksi ruovaliotani. Tarkoituksenani on kuulostella miten kehoni siihen reagoi ja tunnostella oloa ylipäätään. Jos se tuntuu hyvältä, se voi alkaa tuntua myös oikealta. Koska tällä hetkellä en osaa sanoa olisiko se oikein tai väärin ja tuntemukseni ovat hyvin ristiriitaiset. Haluaisin antaa itselleni mahdollisuuden tehdä se päätös uudelta kantilta.
En usko että Buddhan jalanjälkien seuraaminen olisi silti mahdotonta. Eikä se ole oikein sekään, että otetaan suoraan ne vastaukset mitä ylhäältä annetaan. Kuten jo aikaisemmin sanoin, niin on hyväksi kuunnella viisaampien opetuksia ja tehdä ne johtopäätökset sen jälkeen. Ehkä tällä kertaa kehoni, tuo mieleni temppeli ja sieluni asuinsija, voisi olla opettajani ja neuvonantajani, ja voisin kuunnella mitä se sanoo. Ja tehdä päätökseni sen jälkeen.
En yritä perustella tätä asiaa teille enkä edes itselleni, enkä kaipaa ulkopuolisten hyväksyntää tässä asiassa. Halusin vaan kirjata nämä sekavat asiat ylös, mutta ilman muuta saatte kommentoida jos mieleen tuli jotain ajatuksia.
ps. Vaikka viime postauksessani viikko sitten hehkuttelin sen meditoinnin perään, en ole istunut alas kertaakaan. Asia on kuitenkin alati ajatuksissa ja olen tuonut tietoista läsnäoloa mukaan tekemisiin hieman aikasempaa aktiivisemmin, mutta ihan oikeasti minä kyllä aion. Minun täytyy katkoa näiltä tekosyiltä siivet.
Haluamisesta.
Vietämme tänä viikonloppuna toista hääpäiväämme ja olemme syöneet kaikkea hyvänmakuista moskaa. Mahassani on bagel, croissant (joo anteeksi, nää ei taivu kauniisti suomeksi), vaniljacremetäytteinen suklaakuorrutettu munkki, noin kaksi litraa popcornia, muutama karamelli ja litran verran colajuomaa (no huh, olipas englanninkieliset eväät). Olo on sen mukainenkin, eli turvottaa, ahdistaa, maha pömpöttää kipeästi ja jotenkin ihan puuskututtaa. Ällöttävä olo, sanalla sanoen.
En ole ennen oikein tajunnut kunnolla mitä sillä tarkoitetaan, kun sanotaan että omaa kehoansa voi kuunnella. On minulla ollut jonkinlainen käsitys siitä, mutta tänään sen viimeinkin tajusin tuolla sängyssä unettomana maatessani. En tiedä mikä on nyt eri tavalla kuin niinä lukemattomina aikaisempina ylensyöntikertoina, mutta tunnen tämän olon oikein luissa ja ytimissä asti, ja sitä myötä tajusin asian eri tavalla myös päässäni. Kehoni sanoo, että ei tällaista. Tuntuu pahalle eikä tee hyvää. Mietin sitten että miksi sitten syön kaikkea roskaa, jos kerta se tekee pahaa. No siksi tietysti, koska sitä tekee mieli. Haluttaa.
Ahaa, eli mielihalut eivät välttämättä olekaan niitä signaaleja, jotka johtavat automaattisesti pelkkään onneen ja autuuteen? Niiltä saa ehkä hetkellistä mielihyvää, mutta kokonaisuuden kannalta niiden noudattaminen voi saada aikaiseksi isompaa vahinkoa kuin mitä se mielihyvä oli. Tämän ajatuksen siivittämänä mietin buddhalaisia elämäntapoja ja kaikenlaisista "joutavuuksista" pidättäytymistä, ja mietin että ehkä siinä onkin oikeasti paljon enemmän järkeä kuin aikaisemmin tajusinkaan. Enkä varmasti tajua sitä vieläkään kovin hyvin. Joskus voisi ihan suosiolla vaan kuunnella mitä viisaammat neuvovat ja tehdä niitä johtopäätöksiä vasta sitten.
Oon käyttänyt elämässäni ihan hirveästi energiaa miettiessäni että mitä haluan (varsinkin tän työttömyysvuoden aikana, kun tulevaisuudennäkymät ovat hetkellisesti avarammat kuin ennen), enkä ole päässyt puusta pitkälle. Ehkä mun ei kannattaisikaan ajatella asiaa siltä kannalta että mitä mä haluan, koska ei se tähänkään mennessä ole oikein toiminut ja onnellisuutta tuonut. Ehkä joku muu voisi olla parempi lähestymistapa?
Tarvitsemisesta.
Nythän päästiinkin ihan uusien kysymysten ja ongelmien lähtökohtaan. Mitä mä tarvitsen? Huomatkaa että tää ajatus pälkähti mun päähän vasta ihan hetki sitten, enkä ole ehtinyt pohtia sitä vielä oikeastaan ollenkaan. Ehkä olisikin järkevämpi keskittyä suuntaamaan elämän polku tarpeiden eikä halujen perusteella, sillä halut tulevat ja menevät mutta tarpeet ovat yleensä pysyvämpiä. Tokihan haluillekin pitää antaa välillä periksi ettei tuntisi oloaan ihan kurjaksi, mutta uskoisin että niiden kanssa voisi tehdä helpommin kompromisseja kuin tarpeiden kanssa.
Ehkäpä voisin muuttaa koko asennettani (esim. työn suhteen), jos vain sisäistäisin että halut eivät ole se tärkein asia ja että ne ovat ohimeneviä. Koska se voisi todella auttaa ja helpottaa oloani, tai jopa ennalta ehkäistä sitä pahan olon syntymistä. Tätä asiaa pitääkin ihan kunnolla miettiä ja todella pohtia, mitkä ovat niitä perustavanlaatuisia tarpeitani ja mitä ylipäätään elämässä tarvitsen. Kukapa tietää jos vaikka löytäisinkin ihan uudenlaisen rauhan oivaltamalla jotain tärkeää.
Palataan kuitenkin takaisin siihen oman kehonsa kuuntelemiseen. Ehkä se vaan on helpompaa iän karttuessa, koska teininä keho oli niin paljon joustavampi ja antoi enemmän anteeksi. Pienet signaalit oli helppo ohittaa. Nykyään osaan kuunnella herkemmin kolotuksia ja särkyjäni ja tiedän paremmin kuinka estää niiden paheneminen. Ainakin levon ja parantamisen suhteen olen mielestäni hyvin harjaantunut, mutta ennaltaehkäisy on vielä ihan hakusessa. Suurin kysymysmerkki on tällä hetkellä fyysinen harjoittelu ja ravinto.
Olen ihan rapakunnossa ja lihonut mukavuusalueeni ulkopuolelle (jo aikoja sitten), enkä tunne oloani enää hyväksi. Koen joka päivä päänsärkyä, erilaisia vatsakipuja (liiat hiilihydraatit, joita syön nälkäni pitimiksi) ja ihan rehellistä pahoinvointia. Haluaisin tuntea oloni energisemmäksi ja kaikin puolin paremmaksi ja haluaisin myös näyttää siltä. Olenkin yrittänyt viime aikoina hieman jumppailla ja puuhastella jotain liikunnallista, mutta se tuntuu ihan hirveältä. Ei se harjoitus itsessään, mutta koko kehoni menee siitä ihan "krapulaan" ja olen väsynyt monta päivää. En kerta kaikkiaan saa tarpeeksi tarvittavia ravintoaineita. Mietin proteiinia ja lihansyöntiä yhä enemmän. Mietin sitä välillä niin paljon, etten saa unta. Kuten tänä yönä. Eikä se tunnu minusta hyvältä, että joku asia vaivaa minua näin ylettömän paljon.
En pidä lihaa varsinaisesti kiellettynä asiana, joten kyse ei ole siitä. Olen vain tähän asti ollut itseeni äärettömän tyytyväinen kun olen pidättäytynyt syömästä muita eläväisiä (ja vuokseni elämässään kärsineitä ja myös vuokseni kuolleita), ja itseäni kohtaan tuntemani paheksunta on ollut tähän asti suurin este sille, miksi en lihaa ole enää aikoihin syönyt. Kai sen voi ilmaista niinkin, että olen tuntenut olevani parempi ihminen. Mutta ei kai tämäkään voi olla oikein, että kärsin sitten itse, koska en lihaa syö?
Koska kärsimyksenä minä alan tätä pitää. Kehoni on väsynyt, eikä se jaksa tehdä sitä mitä sille olisi kuitenkin hyväksi tehdä (liikunta, siis). Olen jopa miettinyt, että nukunko minä siksi vähintään 12 tuntia joka yö, koska kehoni vaatii ylimääräistä lepoa? Sama juttu oli nimittäin kun olin pahasti masentunut enkä syönyt juuri mitään. Silloin nukuin saadakseni sen energian, mitä en ruoasta saanut.
Olenkin harkinnut vakavasti ottavani lihan kokeeksi osittaiseksi osaksi ruovaliotani. Tarkoituksenani on kuulostella miten kehoni siihen reagoi ja tunnostella oloa ylipäätään. Jos se tuntuu hyvältä, se voi alkaa tuntua myös oikealta. Koska tällä hetkellä en osaa sanoa olisiko se oikein tai väärin ja tuntemukseni ovat hyvin ristiriitaiset. Haluaisin antaa itselleni mahdollisuuden tehdä se päätös uudelta kantilta.
En usko että Buddhan jalanjälkien seuraaminen olisi silti mahdotonta. Eikä se ole oikein sekään, että otetaan suoraan ne vastaukset mitä ylhäältä annetaan. Kuten jo aikaisemmin sanoin, niin on hyväksi kuunnella viisaampien opetuksia ja tehdä ne johtopäätökset sen jälkeen. Ehkä tällä kertaa kehoni, tuo mieleni temppeli ja sieluni asuinsija, voisi olla opettajani ja neuvonantajani, ja voisin kuunnella mitä se sanoo. Ja tehdä päätökseni sen jälkeen.
En yritä perustella tätä asiaa teille enkä edes itselleni, enkä kaipaa ulkopuolisten hyväksyntää tässä asiassa. Halusin vaan kirjata nämä sekavat asiat ylös, mutta ilman muuta saatte kommentoida jos mieleen tuli jotain ajatuksia.
ps. Vaikka viime postauksessani viikko sitten hehkuttelin sen meditoinnin perään, en ole istunut alas kertaakaan. Asia on kuitenkin alati ajatuksissa ja olen tuonut tietoista läsnäoloa mukaan tekemisiin hieman aikasempaa aktiivisemmin, mutta ihan oikeasti minä kyllä aion. Minun täytyy katkoa näiltä tekosyiltä siivet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)