Hei ystävät ja kylänmiehet. Tiedän olevani raivostuttavan ärsyttävä, kun vaihdan blogini osoitetta kuin paitaa. Teen sen nimittäin taas, joten anteeksi taas kerran aiheuttamani vaivannäkö!
Vaan tällä kertaa siihen on hyvä syy. Blogger on liian jäykkä käyttää kännykällä, ja minulle iskee vastustamaton tarve kirjoittaa viisauksiani ylös illalla sängyssä pimeässä, kun vielä odotan unta ja annan ajatusteni harhailla vapaana. Tumblr on osoittautunut toimivaksi paikaksi. Olen nimittäin hieman testaillut sitä pari viime päivää erilaisten postausten avulla, ja olen tullut siihen tulokseen että Blogger saa painua unholaan minun osaltani.
Olkaa siis kilttejä ja seuratkaa minua mukaan uuteen paikkaani, enkä panisi pahitteeksi vaikka pystyttäisitte itsekin mikrobloginne (niin, mikroblogiksi sitä kai nimitetään, mutta kyllä sinne voi kirjoittaa kunnon postauksiakin). Itse asiassa Tumblr on mielestäni kutakuinkin Bloggerin ja Facebookin välimuoto.
Jää hyvästi luola-aika, olen siirtynyt asustelemaan majaan!
http://mdmms.tumblr.com/
tiistai 12. huhtikuuta 2011
torstai 7. huhtikuuta 2011
Teetä ja puutarhanhoitoa
Okey dokey.
Mä haluan saada puutarhatalouden perustutkinnosta paperit kouraan ja tulla puutarhuriksi. Mutta kas, munhan matka jatkuu siitä vielä, nimittäin floristiksi ei voi päästä ennen tuota pakollista välietappia. Mutta jos ala tuntuu oikealta ja mä viihdyn, niin mikäpä mua pidättelee. Tokihan mä elän niin, että oletan niitä elinvuosia olevan edessä vielä runsain mitoin. Työhön vaan ja elämää elelemään, ja kyllä ne paperit siitä ajan kanssa järjestyy.
Sitäpaitsi mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito (eikä sekään ole niin tärkeää).
;)
Tajusin eilen, että mä elän onnellisessa avioliitossa. Onpa kaunis ajatus.
Ja kaikin puolin kaikki on muutenkin hirmu hyvin ja kivasti. Saan välillä aina hassuja pikku oivalluksia tai onnistun jotenkin yhdistämään muutamat vanhat jutut uuden, yhdistävän linkin kautta toisiinsa, ja se yhdistävä linkki on melko usein ollut sama. Kaikki vaan jotenkin viittaa samaan suuntaan, ja se antaa sellaista eräänlaista varmuutta asioiden oikeellisuudesta. Tekee onnelliseksikin, jopa.
Tänään haudutin pitkästä aikaa vihreää teetäkin. Teenjuonti jäi sen erään episodin jalkoihin koska podin pahoinvointia jos edes ajattelin teetä, ja nyt kun siitä ei tarvitse enää murehtia, olen opetellut juomaan sitä uudelleen. Pussiteen kautta, kuten silloin ennenkin. Ja tänään haudutin ihan uutta laatua ja hyvää olikin. Mutta ehkä nuo vihreät eivät vaan kuitenkaan ole mun juttu, voisin yrittää saada käsiini vaikka sitä erinomaista vuohenmaidossa höyrytettyä mustaa teetä (olisiko ollut peräti oolongia). Ja chaita ja kaikenlaisia maustettuja.
Yksi asia painaa vaan mieltä ja se on oppisopimuspaikan löytyminen. Mähän meen ja hommaan sen. Kunpa en vaan lannistuisi heti ekaan vastoinkäymiseen...
Lisäänpä tähän perään vielä pätkän, jonka kirjoitin foorumille iloisuusketjuun.
(Khih, tuo hymiökin tuli sellaisenaan
)
Mä haluan saada puutarhatalouden perustutkinnosta paperit kouraan ja tulla puutarhuriksi. Mutta kas, munhan matka jatkuu siitä vielä, nimittäin floristiksi ei voi päästä ennen tuota pakollista välietappia. Mutta jos ala tuntuu oikealta ja mä viihdyn, niin mikäpä mua pidättelee. Tokihan mä elän niin, että oletan niitä elinvuosia olevan edessä vielä runsain mitoin. Työhön vaan ja elämää elelemään, ja kyllä ne paperit siitä ajan kanssa järjestyy.
Sitäpaitsi mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito (eikä sekään ole niin tärkeää).
;)
Tajusin eilen, että mä elän onnellisessa avioliitossa. Onpa kaunis ajatus.
Ja kaikin puolin kaikki on muutenkin hirmu hyvin ja kivasti. Saan välillä aina hassuja pikku oivalluksia tai onnistun jotenkin yhdistämään muutamat vanhat jutut uuden, yhdistävän linkin kautta toisiinsa, ja se yhdistävä linkki on melko usein ollut sama. Kaikki vaan jotenkin viittaa samaan suuntaan, ja se antaa sellaista eräänlaista varmuutta asioiden oikeellisuudesta. Tekee onnelliseksikin, jopa.
Tänään haudutin pitkästä aikaa vihreää teetäkin. Teenjuonti jäi sen erään episodin jalkoihin koska podin pahoinvointia jos edes ajattelin teetä, ja nyt kun siitä ei tarvitse enää murehtia, olen opetellut juomaan sitä uudelleen. Pussiteen kautta, kuten silloin ennenkin. Ja tänään haudutin ihan uutta laatua ja hyvää olikin. Mutta ehkä nuo vihreät eivät vaan kuitenkaan ole mun juttu, voisin yrittää saada käsiini vaikka sitä erinomaista vuohenmaidossa höyrytettyä mustaa teetä (olisiko ollut peräti oolongia). Ja chaita ja kaikenlaisia maustettuja.
Yksi asia painaa vaan mieltä ja se on oppisopimuspaikan löytyminen. Mähän meen ja hommaan sen. Kunpa en vaan lannistuisi heti ekaan vastoinkäymiseen...
Lisäänpä tähän perään vielä pätkän, jonka kirjoitin foorumille iloisuusketjuun.
Musta tuntuu että mun ajatukset ammatillisesta suuntautumisesta, siihen asennoitumisesta ja koko revohkan järjestämisestä alkavat olla hiljalleen aika mukavasti paketissa ja tää koko juttu tuntuu muutenkin kaikin puolin oikealta ratkaisulta. Ehkä tää melkein kymmenen vuoden päämäärätön harhailu on vaan ollut pakollinen välivaihe, että olen saanut tarpeeksi kaikkia niitä elintärkeitä kokemuksia ja ajatuksia ja tutustunut muutenkin itseeni kaikin tavoin paremmin, että pystyn olemaan nyt siinä tilanteessa että voin sanoa tällaista. Menis melkein hehkutusketjuun, koska tää on mulle iso juttu. Mutta hyvän fiiliksen tästä nyt vähintäänkin saa, ja siksi kirjoitin tän tänne.
edit. Nyt kun luin tän tänne kirjoitettuna, niin ajattelin että jos oisin aikaisemmin nähnyt tän saman tekstin jonkun muun kirjoittamana, niin olisin ollut hirvittävän kateellinen että taas joku on päässyt tohon pisteeseen enkä mä pääse koskaan. Hullua, tää ruljanssi on tapahtunut ihan vaan mun pään sisällä eikä sitä kukaan voi nähdä tai todeta, mutta mulla on sellainen olo kuin olisin saanut jonkun tajuttoman ison urakan just päätökseen.
(Khih, tuo hymiökin tuli sellaisenaan
)
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Haluista, tarpeista ja ynnä muista
Olen keräillyt mieleeni bloggausaiheita hoksaamalla aina välillä uuden ajatuksen(alun) ja luvannut itselleni kirjoittaa siitä lähiaikoina. Pyörin tuossa äsken sängynpohjalla enkä saanut itseltäni unta, joten tässä niitä sekalaisia ajatuksia nyt sitten on, ainakin osa.
Haluamisesta.
Vietämme tänä viikonloppuna toista hääpäiväämme ja olemme syöneet kaikkea hyvänmakuista moskaa. Mahassani on bagel, croissant (joo anteeksi, nää ei taivu kauniisti suomeksi), vaniljacremetäytteinen suklaakuorrutettu munkki, noin kaksi litraa popcornia, muutama karamelli ja litran verran colajuomaa (no huh, olipas englanninkieliset eväät). Olo on sen mukainenkin, eli turvottaa, ahdistaa, maha pömpöttää kipeästi ja jotenkin ihan puuskututtaa. Ällöttävä olo, sanalla sanoen.
En ole ennen oikein tajunnut kunnolla mitä sillä tarkoitetaan, kun sanotaan että omaa kehoansa voi kuunnella. On minulla ollut jonkinlainen käsitys siitä, mutta tänään sen viimeinkin tajusin tuolla sängyssä unettomana maatessani. En tiedä mikä on nyt eri tavalla kuin niinä lukemattomina aikaisempina ylensyöntikertoina, mutta tunnen tämän olon oikein luissa ja ytimissä asti, ja sitä myötä tajusin asian eri tavalla myös päässäni. Kehoni sanoo, että ei tällaista. Tuntuu pahalle eikä tee hyvää. Mietin sitten että miksi sitten syön kaikkea roskaa, jos kerta se tekee pahaa. No siksi tietysti, koska sitä tekee mieli. Haluttaa.
Ahaa, eli mielihalut eivät välttämättä olekaan niitä signaaleja, jotka johtavat automaattisesti pelkkään onneen ja autuuteen? Niiltä saa ehkä hetkellistä mielihyvää, mutta kokonaisuuden kannalta niiden noudattaminen voi saada aikaiseksi isompaa vahinkoa kuin mitä se mielihyvä oli. Tämän ajatuksen siivittämänä mietin buddhalaisia elämäntapoja ja kaikenlaisista "joutavuuksista" pidättäytymistä, ja mietin että ehkä siinä onkin oikeasti paljon enemmän järkeä kuin aikaisemmin tajusinkaan. Enkä varmasti tajua sitä vieläkään kovin hyvin. Joskus voisi ihan suosiolla vaan kuunnella mitä viisaammat neuvovat ja tehdä niitä johtopäätöksiä vasta sitten.
Oon käyttänyt elämässäni ihan hirveästi energiaa miettiessäni että mitä haluan (varsinkin tän työttömyysvuoden aikana, kun tulevaisuudennäkymät ovat hetkellisesti avarammat kuin ennen), enkä ole päässyt puusta pitkälle. Ehkä mun ei kannattaisikaan ajatella asiaa siltä kannalta että mitä mä haluan, koska ei se tähänkään mennessä ole oikein toiminut ja onnellisuutta tuonut. Ehkä joku muu voisi olla parempi lähestymistapa?
Tarvitsemisesta.
Nythän päästiinkin ihan uusien kysymysten ja ongelmien lähtökohtaan. Mitä mä tarvitsen? Huomatkaa että tää ajatus pälkähti mun päähän vasta ihan hetki sitten, enkä ole ehtinyt pohtia sitä vielä oikeastaan ollenkaan. Ehkä olisikin järkevämpi keskittyä suuntaamaan elämän polku tarpeiden eikä halujen perusteella, sillä halut tulevat ja menevät mutta tarpeet ovat yleensä pysyvämpiä. Tokihan haluillekin pitää antaa välillä periksi ettei tuntisi oloaan ihan kurjaksi, mutta uskoisin että niiden kanssa voisi tehdä helpommin kompromisseja kuin tarpeiden kanssa.
Ehkäpä voisin muuttaa koko asennettani (esim. työn suhteen), jos vain sisäistäisin että halut eivät ole se tärkein asia ja että ne ovat ohimeneviä. Koska se voisi todella auttaa ja helpottaa oloani, tai jopa ennalta ehkäistä sitä pahan olon syntymistä. Tätä asiaa pitääkin ihan kunnolla miettiä ja todella pohtia, mitkä ovat niitä perustavanlaatuisia tarpeitani ja mitä ylipäätään elämässä tarvitsen. Kukapa tietää jos vaikka löytäisinkin ihan uudenlaisen rauhan oivaltamalla jotain tärkeää.
Palataan kuitenkin takaisin siihen oman kehonsa kuuntelemiseen. Ehkä se vaan on helpompaa iän karttuessa, koska teininä keho oli niin paljon joustavampi ja antoi enemmän anteeksi. Pienet signaalit oli helppo ohittaa. Nykyään osaan kuunnella herkemmin kolotuksia ja särkyjäni ja tiedän paremmin kuinka estää niiden paheneminen. Ainakin levon ja parantamisen suhteen olen mielestäni hyvin harjaantunut, mutta ennaltaehkäisy on vielä ihan hakusessa. Suurin kysymysmerkki on tällä hetkellä fyysinen harjoittelu ja ravinto.
Olen ihan rapakunnossa ja lihonut mukavuusalueeni ulkopuolelle (jo aikoja sitten), enkä tunne oloani enää hyväksi. Koen joka päivä päänsärkyä, erilaisia vatsakipuja (liiat hiilihydraatit, joita syön nälkäni pitimiksi) ja ihan rehellistä pahoinvointia. Haluaisin tuntea oloni energisemmäksi ja kaikin puolin paremmaksi ja haluaisin myös näyttää siltä. Olenkin yrittänyt viime aikoina hieman jumppailla ja puuhastella jotain liikunnallista, mutta se tuntuu ihan hirveältä. Ei se harjoitus itsessään, mutta koko kehoni menee siitä ihan "krapulaan" ja olen väsynyt monta päivää. En kerta kaikkiaan saa tarpeeksi tarvittavia ravintoaineita. Mietin proteiinia ja lihansyöntiä yhä enemmän. Mietin sitä välillä niin paljon, etten saa unta. Kuten tänä yönä. Eikä se tunnu minusta hyvältä, että joku asia vaivaa minua näin ylettömän paljon.
En pidä lihaa varsinaisesti kiellettynä asiana, joten kyse ei ole siitä. Olen vain tähän asti ollut itseeni äärettömän tyytyväinen kun olen pidättäytynyt syömästä muita eläväisiä (ja vuokseni elämässään kärsineitä ja myös vuokseni kuolleita), ja itseäni kohtaan tuntemani paheksunta on ollut tähän asti suurin este sille, miksi en lihaa ole enää aikoihin syönyt. Kai sen voi ilmaista niinkin, että olen tuntenut olevani parempi ihminen. Mutta ei kai tämäkään voi olla oikein, että kärsin sitten itse, koska en lihaa syö?
Koska kärsimyksenä minä alan tätä pitää. Kehoni on väsynyt, eikä se jaksa tehdä sitä mitä sille olisi kuitenkin hyväksi tehdä (liikunta, siis). Olen jopa miettinyt, että nukunko minä siksi vähintään 12 tuntia joka yö, koska kehoni vaatii ylimääräistä lepoa? Sama juttu oli nimittäin kun olin pahasti masentunut enkä syönyt juuri mitään. Silloin nukuin saadakseni sen energian, mitä en ruoasta saanut.
Olenkin harkinnut vakavasti ottavani lihan kokeeksi osittaiseksi osaksi ruovaliotani. Tarkoituksenani on kuulostella miten kehoni siihen reagoi ja tunnostella oloa ylipäätään. Jos se tuntuu hyvältä, se voi alkaa tuntua myös oikealta. Koska tällä hetkellä en osaa sanoa olisiko se oikein tai väärin ja tuntemukseni ovat hyvin ristiriitaiset. Haluaisin antaa itselleni mahdollisuuden tehdä se päätös uudelta kantilta.
En usko että Buddhan jalanjälkien seuraaminen olisi silti mahdotonta. Eikä se ole oikein sekään, että otetaan suoraan ne vastaukset mitä ylhäältä annetaan. Kuten jo aikaisemmin sanoin, niin on hyväksi kuunnella viisaampien opetuksia ja tehdä ne johtopäätökset sen jälkeen. Ehkä tällä kertaa kehoni, tuo mieleni temppeli ja sieluni asuinsija, voisi olla opettajani ja neuvonantajani, ja voisin kuunnella mitä se sanoo. Ja tehdä päätökseni sen jälkeen.
En yritä perustella tätä asiaa teille enkä edes itselleni, enkä kaipaa ulkopuolisten hyväksyntää tässä asiassa. Halusin vaan kirjata nämä sekavat asiat ylös, mutta ilman muuta saatte kommentoida jos mieleen tuli jotain ajatuksia.
ps. Vaikka viime postauksessani viikko sitten hehkuttelin sen meditoinnin perään, en ole istunut alas kertaakaan. Asia on kuitenkin alati ajatuksissa ja olen tuonut tietoista läsnäoloa mukaan tekemisiin hieman aikasempaa aktiivisemmin, mutta ihan oikeasti minä kyllä aion. Minun täytyy katkoa näiltä tekosyiltä siivet.
Haluamisesta.
Vietämme tänä viikonloppuna toista hääpäiväämme ja olemme syöneet kaikkea hyvänmakuista moskaa. Mahassani on bagel, croissant (joo anteeksi, nää ei taivu kauniisti suomeksi), vaniljacremetäytteinen suklaakuorrutettu munkki, noin kaksi litraa popcornia, muutama karamelli ja litran verran colajuomaa (no huh, olipas englanninkieliset eväät). Olo on sen mukainenkin, eli turvottaa, ahdistaa, maha pömpöttää kipeästi ja jotenkin ihan puuskututtaa. Ällöttävä olo, sanalla sanoen.
En ole ennen oikein tajunnut kunnolla mitä sillä tarkoitetaan, kun sanotaan että omaa kehoansa voi kuunnella. On minulla ollut jonkinlainen käsitys siitä, mutta tänään sen viimeinkin tajusin tuolla sängyssä unettomana maatessani. En tiedä mikä on nyt eri tavalla kuin niinä lukemattomina aikaisempina ylensyöntikertoina, mutta tunnen tämän olon oikein luissa ja ytimissä asti, ja sitä myötä tajusin asian eri tavalla myös päässäni. Kehoni sanoo, että ei tällaista. Tuntuu pahalle eikä tee hyvää. Mietin sitten että miksi sitten syön kaikkea roskaa, jos kerta se tekee pahaa. No siksi tietysti, koska sitä tekee mieli. Haluttaa.
Ahaa, eli mielihalut eivät välttämättä olekaan niitä signaaleja, jotka johtavat automaattisesti pelkkään onneen ja autuuteen? Niiltä saa ehkä hetkellistä mielihyvää, mutta kokonaisuuden kannalta niiden noudattaminen voi saada aikaiseksi isompaa vahinkoa kuin mitä se mielihyvä oli. Tämän ajatuksen siivittämänä mietin buddhalaisia elämäntapoja ja kaikenlaisista "joutavuuksista" pidättäytymistä, ja mietin että ehkä siinä onkin oikeasti paljon enemmän järkeä kuin aikaisemmin tajusinkaan. Enkä varmasti tajua sitä vieläkään kovin hyvin. Joskus voisi ihan suosiolla vaan kuunnella mitä viisaammat neuvovat ja tehdä niitä johtopäätöksiä vasta sitten.
Oon käyttänyt elämässäni ihan hirveästi energiaa miettiessäni että mitä haluan (varsinkin tän työttömyysvuoden aikana, kun tulevaisuudennäkymät ovat hetkellisesti avarammat kuin ennen), enkä ole päässyt puusta pitkälle. Ehkä mun ei kannattaisikaan ajatella asiaa siltä kannalta että mitä mä haluan, koska ei se tähänkään mennessä ole oikein toiminut ja onnellisuutta tuonut. Ehkä joku muu voisi olla parempi lähestymistapa?
Tarvitsemisesta.
Nythän päästiinkin ihan uusien kysymysten ja ongelmien lähtökohtaan. Mitä mä tarvitsen? Huomatkaa että tää ajatus pälkähti mun päähän vasta ihan hetki sitten, enkä ole ehtinyt pohtia sitä vielä oikeastaan ollenkaan. Ehkä olisikin järkevämpi keskittyä suuntaamaan elämän polku tarpeiden eikä halujen perusteella, sillä halut tulevat ja menevät mutta tarpeet ovat yleensä pysyvämpiä. Tokihan haluillekin pitää antaa välillä periksi ettei tuntisi oloaan ihan kurjaksi, mutta uskoisin että niiden kanssa voisi tehdä helpommin kompromisseja kuin tarpeiden kanssa.
Ehkäpä voisin muuttaa koko asennettani (esim. työn suhteen), jos vain sisäistäisin että halut eivät ole se tärkein asia ja että ne ovat ohimeneviä. Koska se voisi todella auttaa ja helpottaa oloani, tai jopa ennalta ehkäistä sitä pahan olon syntymistä. Tätä asiaa pitääkin ihan kunnolla miettiä ja todella pohtia, mitkä ovat niitä perustavanlaatuisia tarpeitani ja mitä ylipäätään elämässä tarvitsen. Kukapa tietää jos vaikka löytäisinkin ihan uudenlaisen rauhan oivaltamalla jotain tärkeää.
Palataan kuitenkin takaisin siihen oman kehonsa kuuntelemiseen. Ehkä se vaan on helpompaa iän karttuessa, koska teininä keho oli niin paljon joustavampi ja antoi enemmän anteeksi. Pienet signaalit oli helppo ohittaa. Nykyään osaan kuunnella herkemmin kolotuksia ja särkyjäni ja tiedän paremmin kuinka estää niiden paheneminen. Ainakin levon ja parantamisen suhteen olen mielestäni hyvin harjaantunut, mutta ennaltaehkäisy on vielä ihan hakusessa. Suurin kysymysmerkki on tällä hetkellä fyysinen harjoittelu ja ravinto.
Olen ihan rapakunnossa ja lihonut mukavuusalueeni ulkopuolelle (jo aikoja sitten), enkä tunne oloani enää hyväksi. Koen joka päivä päänsärkyä, erilaisia vatsakipuja (liiat hiilihydraatit, joita syön nälkäni pitimiksi) ja ihan rehellistä pahoinvointia. Haluaisin tuntea oloni energisemmäksi ja kaikin puolin paremmaksi ja haluaisin myös näyttää siltä. Olenkin yrittänyt viime aikoina hieman jumppailla ja puuhastella jotain liikunnallista, mutta se tuntuu ihan hirveältä. Ei se harjoitus itsessään, mutta koko kehoni menee siitä ihan "krapulaan" ja olen väsynyt monta päivää. En kerta kaikkiaan saa tarpeeksi tarvittavia ravintoaineita. Mietin proteiinia ja lihansyöntiä yhä enemmän. Mietin sitä välillä niin paljon, etten saa unta. Kuten tänä yönä. Eikä se tunnu minusta hyvältä, että joku asia vaivaa minua näin ylettömän paljon.
En pidä lihaa varsinaisesti kiellettynä asiana, joten kyse ei ole siitä. Olen vain tähän asti ollut itseeni äärettömän tyytyväinen kun olen pidättäytynyt syömästä muita eläväisiä (ja vuokseni elämässään kärsineitä ja myös vuokseni kuolleita), ja itseäni kohtaan tuntemani paheksunta on ollut tähän asti suurin este sille, miksi en lihaa ole enää aikoihin syönyt. Kai sen voi ilmaista niinkin, että olen tuntenut olevani parempi ihminen. Mutta ei kai tämäkään voi olla oikein, että kärsin sitten itse, koska en lihaa syö?
Koska kärsimyksenä minä alan tätä pitää. Kehoni on väsynyt, eikä se jaksa tehdä sitä mitä sille olisi kuitenkin hyväksi tehdä (liikunta, siis). Olen jopa miettinyt, että nukunko minä siksi vähintään 12 tuntia joka yö, koska kehoni vaatii ylimääräistä lepoa? Sama juttu oli nimittäin kun olin pahasti masentunut enkä syönyt juuri mitään. Silloin nukuin saadakseni sen energian, mitä en ruoasta saanut.
Olenkin harkinnut vakavasti ottavani lihan kokeeksi osittaiseksi osaksi ruovaliotani. Tarkoituksenani on kuulostella miten kehoni siihen reagoi ja tunnostella oloa ylipäätään. Jos se tuntuu hyvältä, se voi alkaa tuntua myös oikealta. Koska tällä hetkellä en osaa sanoa olisiko se oikein tai väärin ja tuntemukseni ovat hyvin ristiriitaiset. Haluaisin antaa itselleni mahdollisuuden tehdä se päätös uudelta kantilta.
En usko että Buddhan jalanjälkien seuraaminen olisi silti mahdotonta. Eikä se ole oikein sekään, että otetaan suoraan ne vastaukset mitä ylhäältä annetaan. Kuten jo aikaisemmin sanoin, niin on hyväksi kuunnella viisaampien opetuksia ja tehdä ne johtopäätökset sen jälkeen. Ehkä tällä kertaa kehoni, tuo mieleni temppeli ja sieluni asuinsija, voisi olla opettajani ja neuvonantajani, ja voisin kuunnella mitä se sanoo. Ja tehdä päätökseni sen jälkeen.
En yritä perustella tätä asiaa teille enkä edes itselleni, enkä kaipaa ulkopuolisten hyväksyntää tässä asiassa. Halusin vaan kirjata nämä sekavat asiat ylös, mutta ilman muuta saatte kommentoida jos mieleen tuli jotain ajatuksia.
ps. Vaikka viime postauksessani viikko sitten hehkuttelin sen meditoinnin perään, en ole istunut alas kertaakaan. Asia on kuitenkin alati ajatuksissa ja olen tuonut tietoista läsnäoloa mukaan tekemisiin hieman aikasempaa aktiivisemmin, mutta ihan oikeasti minä kyllä aion. Minun täytyy katkoa näiltä tekosyiltä siivet.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Vähän henkistä näkökulmaakin vaihteeksi
Okei, nyt tää alkaa taas lipsua taas pahemman kerran jonnekin oman ajatuksenjuoksuni tasolle, enkä ole varma kiinnostaako teitä tai mahdatteko edes ymmärtää. Yritän ja kirjoitan silti, koska se tuntuu tärkeältä, mutta pahoittelen jos ikävystytän teitä.
Luin juuri erästä lempikirjaani, jossa viisas tietäjä puhuu sydämeensä näkemisestä ja eräs päähenkilö miettii, ettei ehkä välttämättä haluaisi nähdä omaansa. Sen jälkeen ajatukseni alkoivat harhailla ja kulku oli suunnilleen näin:
- Niin, ehkä minäkään en halua nähdä sydämeeni. Taidan tietoisesti vältellä olemasta täysin rehellinen itselleni, koska totuus on varmasti niin karu että torjun sen jo etukäteen ja yritän suojella itseäni häpeältä ja muilta ikäviltä tunteilta.
- Yksi niistä asioista, jotka näkisin jos tunnustaisin tosiasiat itselleni, on varmasti se, että selittelen itselleni ihan liikaa ja olen rehellisesti sanottuna laiska, entisestäänkin laiskistunut ja ylenpalttisen mukavuudenhaluinen. (Tässä vaiheessa mietin sitä työhakemusta, joka minun piti eilen kirjoittaa, mutta joka odottaa vieläkin...)
- Jaa, tosiaan, se työhakemus. Niinhän minä itselleni selittelin, ettei minun tarvitse tehdä sitä viikonloppuna koska tarvitsen työrauhan itselleni. No, nyt on viikonloppu, joten... (Mies on lähti pari tuntia sitten omiin menoihinsa ja on poissa koko illan.)
- Hah, hienoa, minähän sain uuden mahdollisuuden! Pakko siis tehdä se tänään tai ei hyvä heilu.
- Yäk, ei huvita. :( Kuten yleensäkään. Ei vaan ole sellaista sopivaa fiilistä. Jos pääsen vauhtiin, saan aikaiseksi vaikka mitä. Ongelmana on vaan se kipinän puuttuminen. Mistähän minä sellaisen?
- Auttaisikohan meditointi? (Kuten sanottu, olin juuri lukemassa kirjaa, vatsa täynnä kuumaa teetä ja keksejä ja sohvalla mukavasti maaten.) Äh, kun en jaksaisi nyt sitäkään... Se ei ole kyllä läheskään niin paha kuin nousta nyt tästä ja mennä ähertämään jotain hakemusta, joten kunhan tässä lepään ensin aikani niin sitten kyllä. (Olin myös pahasti univelkainen ja väsynyt, ja olin asettunut sohvalle sillä ajatuksella että saattaisin ottaa pikku torkut.) Ja vaikka en saisikaan tehtyä sitä hakemusta, niin olen silti voiton puolella kun etenen ajatuksista tekoihin meditoinnin osalta.
- Hei, hyvä idea! Ehkä voisinkin meditoida aina ennen tyhmiin askareisiin ryhtymistä. Jospa se auttaisi! Hmm, niin tai sitten alan liittää meditoinnin mielessäni ikäviin asioihin ja minulle nousee vastenmielisyys sitä kohtaan.
- Ratkaisu: meditoi joka tapauksessa enemmän, mutta myös aina ennen hihojen käärimistä. Ei voi mennä pieleen.
Miten loistava ajatuskehä! Lopputulos on kuitenkin sellainen, jonka olen jo aikoja sitten tiennyt (että meditoinnista seuraa pelkästään hyvää, se olisi hyvää minulle ja sitä kannattaisi ja pitäisi ehdottomasti harjoittaa melkein niin paljon kuin sielu sietää - tuskin saan siitä itselleni ongelmaakaan muodostettua...). Tällä hetkellä olen suorastaan tyytyväinen itseeni, kun annoin kirjan sanojen inspiroida minua ja katsoin mitä ajatuksillani oli tarjottavana.
Ja kirjoista puheenollen, minulla olikin eräs tekstinpätkä jonka olen halunnut kopioida tänne. Rani Manickan kirjasta Jasmiinin tuoksu (suosittelen lämpimästi!):
"Sevenese palasi hivenen virkistyneenä, mustaksi paahtuneena ja merkillisen välinpitämättömänä siitä, että hänen vaikutelmansa mukaan afrikkalainen leijona saisi pian tarpeekseen elämänpyörästä ja menisi samaa tietä kuin intialainen leijonakin. Kuolisi sukupuuttoon."
Enpä ole tullut koskaan aikaisemmin ajatelleeksi, että sukupuuttoon kuoleminen tarkoittaa sitä, että laji vapautuu samsarasta. Lohdullinen näkökulma, jonka halusin jakaa kanssanne. Ajatelkaa tätä seuraavan kerran kun tulee puhe pandoista!
Luin juuri erästä lempikirjaani, jossa viisas tietäjä puhuu sydämeensä näkemisestä ja eräs päähenkilö miettii, ettei ehkä välttämättä haluaisi nähdä omaansa. Sen jälkeen ajatukseni alkoivat harhailla ja kulku oli suunnilleen näin:
- Niin, ehkä minäkään en halua nähdä sydämeeni. Taidan tietoisesti vältellä olemasta täysin rehellinen itselleni, koska totuus on varmasti niin karu että torjun sen jo etukäteen ja yritän suojella itseäni häpeältä ja muilta ikäviltä tunteilta.
- Yksi niistä asioista, jotka näkisin jos tunnustaisin tosiasiat itselleni, on varmasti se, että selittelen itselleni ihan liikaa ja olen rehellisesti sanottuna laiska, entisestäänkin laiskistunut ja ylenpalttisen mukavuudenhaluinen. (Tässä vaiheessa mietin sitä työhakemusta, joka minun piti eilen kirjoittaa, mutta joka odottaa vieläkin...)
- Jaa, tosiaan, se työhakemus. Niinhän minä itselleni selittelin, ettei minun tarvitse tehdä sitä viikonloppuna koska tarvitsen työrauhan itselleni. No, nyt on viikonloppu, joten... (Mies on lähti pari tuntia sitten omiin menoihinsa ja on poissa koko illan.)
- Hah, hienoa, minähän sain uuden mahdollisuuden! Pakko siis tehdä se tänään tai ei hyvä heilu.
- Yäk, ei huvita. :( Kuten yleensäkään. Ei vaan ole sellaista sopivaa fiilistä. Jos pääsen vauhtiin, saan aikaiseksi vaikka mitä. Ongelmana on vaan se kipinän puuttuminen. Mistähän minä sellaisen?
- Auttaisikohan meditointi? (Kuten sanottu, olin juuri lukemassa kirjaa, vatsa täynnä kuumaa teetä ja keksejä ja sohvalla mukavasti maaten.) Äh, kun en jaksaisi nyt sitäkään... Se ei ole kyllä läheskään niin paha kuin nousta nyt tästä ja mennä ähertämään jotain hakemusta, joten kunhan tässä lepään ensin aikani niin sitten kyllä. (Olin myös pahasti univelkainen ja väsynyt, ja olin asettunut sohvalle sillä ajatuksella että saattaisin ottaa pikku torkut.) Ja vaikka en saisikaan tehtyä sitä hakemusta, niin olen silti voiton puolella kun etenen ajatuksista tekoihin meditoinnin osalta.
- Hei, hyvä idea! Ehkä voisinkin meditoida aina ennen tyhmiin askareisiin ryhtymistä. Jospa se auttaisi! Hmm, niin tai sitten alan liittää meditoinnin mielessäni ikäviin asioihin ja minulle nousee vastenmielisyys sitä kohtaan.
- Ratkaisu: meditoi joka tapauksessa enemmän, mutta myös aina ennen hihojen käärimistä. Ei voi mennä pieleen.
Miten loistava ajatuskehä! Lopputulos on kuitenkin sellainen, jonka olen jo aikoja sitten tiennyt (että meditoinnista seuraa pelkästään hyvää, se olisi hyvää minulle ja sitä kannattaisi ja pitäisi ehdottomasti harjoittaa melkein niin paljon kuin sielu sietää - tuskin saan siitä itselleni ongelmaakaan muodostettua...). Tällä hetkellä olen suorastaan tyytyväinen itseeni, kun annoin kirjan sanojen inspiroida minua ja katsoin mitä ajatuksillani oli tarjottavana.
Ja kirjoista puheenollen, minulla olikin eräs tekstinpätkä jonka olen halunnut kopioida tänne. Rani Manickan kirjasta Jasmiinin tuoksu (suosittelen lämpimästi!):
"Sevenese palasi hivenen virkistyneenä, mustaksi paahtuneena ja merkillisen välinpitämättömänä siitä, että hänen vaikutelmansa mukaan afrikkalainen leijona saisi pian tarpeekseen elämänpyörästä ja menisi samaa tietä kuin intialainen leijonakin. Kuolisi sukupuuttoon."
Enpä ole tullut koskaan aikaisemmin ajatelleeksi, että sukupuuttoon kuoleminen tarkoittaa sitä, että laji vapautuu samsarasta. Lohdullinen näkökulma, jonka halusin jakaa kanssanne. Ajatelkaa tätä seuraavan kerran kun tulee puhe pandoista!
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Lörpöti lörpöti (voi itku näitä otsikoita)
(Otsikko kuulostaa ihan Eppu Normaalin kappaleelta vuodelta 1982 :D)
Jotain on tapahtumassa! En tiedä mitä ja missä, ehkä se on vaan tää kevät joka lähestyy (tapahtumista se sekin on), ehkä se on vähän lähempänä mua, mutta jotain joka tapauksessa.
Sellasta positiivista siis. Päähän välähtelee pitkästä aikaa ajatuksia.
Ajattelen työjuttuja jatkuvasti, monta kertaa päivässä, enkä tuu hullua hurskaammaksi. Mä oon ihan samassa pisteessä kuin aina ennenkin. Pitäiskö vaan tehdä samoin kuin aina ennenkin? Eihän se kovin kivaa ole ollut, mutta sentään siitä on saanut rahaa. Riittäiskö raha kannustimeksi? Bongasin yhden työpaikkailmoituksen, ja se ois ihan hullu paikka olla töissä. Vielä kun muuttaisin Kallioon, alkaisin käyttää vakosamettihousuja, värjäisin tukkani hassuksi ja ottaisin pari tatuointia, niin oisin ku nakutettu siihen paikkaan. Ehkä tää on vaan mun mielikuva ja se ois oikeasti tosi tylsä paikka... Mutta aion mä hakemuksen lähettää.
(Soo soo kun en ole lähettänyt jo, vaikka oisin ihan hyvin voinut. Ehkä yllätän itseni ja lähetän tänään kunhan olen tiskannut ja imuroinut. En usko siihen itsekään.)
Oon kuunnellut pahimmanlaatuista purkkapoppia ja ollut ajattelematta mitään. Ja silloin ne parhaat ajatukset joskus tulee. Ehkä se musiikki vaan tyhjentää pään ja nollaa aivot, ja se jotenkin edistää alitajuntaan pääsyä? Plus että mulle tulee siitä tosi kesäinen ja huoleton olo. Salainen paheeni, jota en jaa kyllä kenenkään kanssa. Vain yksin kotona ja kuulokkeilla korviin. Ihan täydellistä kesä-maisemat-vaihtuu-vaikka-edes-paikallisbussissa-kai-mullakin-on-joku-paikka-tässä-maailmassa-musiikkia.
Miksi en koskaan näytä siltä miltä haluaisin? Tahtoisin näyttää paljon enemmältä ja tällä hetkellä hiusten värjäys ja otsatukan leikkaaminenkin ois jo hyvä alku. Yh, helpot ratkaisut ei vaan näytä miltään. Mitä mä muka pelkään? Kyllä se tukka sieltä kasvaa, on se jo niin monta kertaa nähty.
Kevyt, huoleton, hyvä olla! Voisin kirjoittaa tällaisessa mielentilassa vaikka kuinka paljon, mutta säästän teitä. Sääli, ettei musta tulisi koskaan kaksista kirjailijaa. Nyt ois nimittäin sellainen fiilis. Ei musta oo tän kummempia kirjoittamaan.
ps. Kuuntelen Aatami Lammastoa ja kissat alkoivat parkumaan ihan kauheasti! :D
pps. Tajusittehan ketä mä tarkoitan? Luotan teihin!
Jotain on tapahtumassa! En tiedä mitä ja missä, ehkä se on vaan tää kevät joka lähestyy (tapahtumista se sekin on), ehkä se on vähän lähempänä mua, mutta jotain joka tapauksessa.
Sellasta positiivista siis. Päähän välähtelee pitkästä aikaa ajatuksia.
Ajattelen työjuttuja jatkuvasti, monta kertaa päivässä, enkä tuu hullua hurskaammaksi. Mä oon ihan samassa pisteessä kuin aina ennenkin. Pitäiskö vaan tehdä samoin kuin aina ennenkin? Eihän se kovin kivaa ole ollut, mutta sentään siitä on saanut rahaa. Riittäiskö raha kannustimeksi? Bongasin yhden työpaikkailmoituksen, ja se ois ihan hullu paikka olla töissä. Vielä kun muuttaisin Kallioon, alkaisin käyttää vakosamettihousuja, värjäisin tukkani hassuksi ja ottaisin pari tatuointia, niin oisin ku nakutettu siihen paikkaan. Ehkä tää on vaan mun mielikuva ja se ois oikeasti tosi tylsä paikka... Mutta aion mä hakemuksen lähettää.
(Soo soo kun en ole lähettänyt jo, vaikka oisin ihan hyvin voinut. Ehkä yllätän itseni ja lähetän tänään kunhan olen tiskannut ja imuroinut. En usko siihen itsekään.)
Oon kuunnellut pahimmanlaatuista purkkapoppia ja ollut ajattelematta mitään. Ja silloin ne parhaat ajatukset joskus tulee. Ehkä se musiikki vaan tyhjentää pään ja nollaa aivot, ja se jotenkin edistää alitajuntaan pääsyä? Plus että mulle tulee siitä tosi kesäinen ja huoleton olo. Salainen paheeni, jota en jaa kyllä kenenkään kanssa. Vain yksin kotona ja kuulokkeilla korviin. Ihan täydellistä kesä-maisemat-vaihtuu-vaikka-edes-paikallisbussissa-kai-mullakin-on-joku-paikka-tässä-maailmassa-musiikkia.
Miksi en koskaan näytä siltä miltä haluaisin? Tahtoisin näyttää paljon enemmältä ja tällä hetkellä hiusten värjäys ja otsatukan leikkaaminenkin ois jo hyvä alku. Yh, helpot ratkaisut ei vaan näytä miltään. Mitä mä muka pelkään? Kyllä se tukka sieltä kasvaa, on se jo niin monta kertaa nähty.
Kevyt, huoleton, hyvä olla! Voisin kirjoittaa tällaisessa mielentilassa vaikka kuinka paljon, mutta säästän teitä. Sääli, ettei musta tulisi koskaan kaksista kirjailijaa. Nyt ois nimittäin sellainen fiilis. Ei musta oo tän kummempia kirjoittamaan.
ps. Kuuntelen Aatami Lammastoa ja kissat alkoivat parkumaan ihan kauheasti! :D
pps. Tajusittehan ketä mä tarkoitan? Luotan teihin!
torstai 24. maaliskuuta 2011
Pientä kaipausta ilmassa
Okei ihan ensiksi puran hämmästykseni eräästä thaimaalaisesta herkusta. Sokeria, suolaa ja jauhettua chiliä, joissa pyöritellään tuoreita ananasviipaleita. Mitäh! Sokerin ja chilin vielä ymmärrän, mutta että suolaa?
Ja sitten muihin asioihin.
Oon ollut ehkä pari viime vuotta ihan tyytyväinen ja rauhallinen. Öö no en ehkä, mutta se tuntuu siltä. No yli vuoden ainakin. Mutta nyt olen taas alkanut kaivata kaukomaille, ja tuo rakas mieheni on ihan riippakivi siinä ajatuksessa. Voi miksi pitää olla näin köyhä... Jos olisi tuhottomasti tai edes riittävästi rahaa, voisin käydä vaikka missä, eikä tarvitsisi silti tinkiä yhteiselämän tavoitteista.
Ajattelin jopa välillä, että miksi haluan nähdä paikkoja kun paikkojahan ne vaan on. Sitä samaa. Mutta kun haluan sellaisiin paikkoihin, jotka ei ole sitä samaa! Tahtoisin nähdä kaukaisia rantoja, korkeita vuoria, autioita aroja, synkkiä viidakkoja ja syödä kaikkia outoja ruokia joka paikassa. Kantaa repussa nuhjuisia vaatteitani ja olla vielä aamulla epätietoinen mihin illalla päänsä kallistan. Ottaa mielettömiä valokuvia mielettömistä paikoista ja jutuista ja jakaa se elämisen riemu jonkun rakkaan kanssa.
Tuo haave on kulkenut mukana pidempään kuin mikään muu. Se on ainoa päähänpistoni, jonka tunnen olevan ihan oikeasti minua varten. Ja se on se ainoa mitä en saa.
Yhyy.
Että mihinköhän tässä sitten oikeastaan tyytyisi... Tuntuu kuin kaikki muu tuon kristallinkirkkaan, valoisan, värikkään ja sydäntä puristavan haaveen rinnalla on vain mustavalkoista, epätarkkaa ja rakeista, kohisevaa mössöä. Ehkä siksikään ei huvita valita mitään, kun ei mikään valittavissa oleva ole minulle yhtään mitään.
Järkiääni päässäni sanoo, että pitäisi vaan alistua ja tyytyä. Mutta se toinen ääni, joku syvimmästä sisimmästäni kumpuava elinvoimaa tihkuva vaistojeni ääni, se sanoo että pidä tyttökulta haaveistasi kiinni ja elä ennemmin villinä ja onnettomana kuin häkkiin teljetty tiikeri, kuin arkisen hyödyllisesti kapisen, tylsäpäisen aasin lailla.
ROAAAR!
Ja sitten muihin asioihin.
Oon ollut ehkä pari viime vuotta ihan tyytyväinen ja rauhallinen. Öö no en ehkä, mutta se tuntuu siltä. No yli vuoden ainakin. Mutta nyt olen taas alkanut kaivata kaukomaille, ja tuo rakas mieheni on ihan riippakivi siinä ajatuksessa. Voi miksi pitää olla näin köyhä... Jos olisi tuhottomasti tai edes riittävästi rahaa, voisin käydä vaikka missä, eikä tarvitsisi silti tinkiä yhteiselämän tavoitteista.
Ajattelin jopa välillä, että miksi haluan nähdä paikkoja kun paikkojahan ne vaan on. Sitä samaa. Mutta kun haluan sellaisiin paikkoihin, jotka ei ole sitä samaa! Tahtoisin nähdä kaukaisia rantoja, korkeita vuoria, autioita aroja, synkkiä viidakkoja ja syödä kaikkia outoja ruokia joka paikassa. Kantaa repussa nuhjuisia vaatteitani ja olla vielä aamulla epätietoinen mihin illalla päänsä kallistan. Ottaa mielettömiä valokuvia mielettömistä paikoista ja jutuista ja jakaa se elämisen riemu jonkun rakkaan kanssa.
Tuo haave on kulkenut mukana pidempään kuin mikään muu. Se on ainoa päähänpistoni, jonka tunnen olevan ihan oikeasti minua varten. Ja se on se ainoa mitä en saa.
Yhyy.
Että mihinköhän tässä sitten oikeastaan tyytyisi... Tuntuu kuin kaikki muu tuon kristallinkirkkaan, valoisan, värikkään ja sydäntä puristavan haaveen rinnalla on vain mustavalkoista, epätarkkaa ja rakeista, kohisevaa mössöä. Ehkä siksikään ei huvita valita mitään, kun ei mikään valittavissa oleva ole minulle yhtään mitään.
Järkiääni päässäni sanoo, että pitäisi vaan alistua ja tyytyä. Mutta se toinen ääni, joku syvimmästä sisimmästäni kumpuava elinvoimaa tihkuva vaistojeni ääni, se sanoo että pidä tyttökulta haaveistasi kiinni ja elä ennemmin villinä ja onnettomana kuin häkkiin teljetty tiikeri, kuin arkisen hyödyllisesti kapisen, tylsäpäisen aasin lailla.
ROAAAR!
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
Ilta-angstaus (sorry nää surkeat otsikot, mutta sentään edes yritän)
Että osaa tuntua inhalta kun joka tuutista puskee toistansa huonompia uutisia. Miksi hyvät asiat eivät koskaan ylitä uutiskynnystä? Tulee sellainen olo, ettei mitään mukavaa tapahdu koskaan missään. Nykyään harvat hyvät uutiset ovat yleensä urheiluun liittyviä asioita, vaikka oletettavasti jotain kivaa tapahtuu muihinkin asioihin liittyen tässä maailmassa.
Hiiteen Libya ja Gaddafi, hiiteen länsimaiset pommittajat. Ettekö osaa olla ihmisiksi? Ja anteeksi nyt vaan, mutta mikä siinä on että muslimimaissa rähistään aina? Alan kohta kannattaa massiivista ristiretkeilyä ja lähetyssaarnailua ja muuta kristittyä meininkiä, sillä se tuo mukanaan yleensä edes jonkin sortin tasapainon ja JÄRJEN, ja kristityt saavat kuitenkin päättää omista asioistaan ja viisastuttuaan vaikka erota kirkosta, jolloin maailma olisi tietysti täynnä sivistyneitä, fiksuja, omilla aivoillaan ajattelevia rauhanomaisia ateisteja. Aamen!
Mutta jotta kyllästyttäisi lukea samoista jutuista aina, niin palataan taas vaihteeksi noihin työ/urajuttuihin. Musta tuntuu että jos valitsen jonkin alan ja kouluttaudun sinne, olen ikuisesti kahlittu siinä valinnassani. No enhän toki oikeasti ole. Mutta miksi ihmeessä sitten hankkisin ne paperit alalta, jolla en aio työskennellä lopun ikääni? Eikö olisi sama vain tehdä töitä missä sattuu niitä saamaan? Vai onko kyse siitä, ettei saa haluamiaan töitä ilman papereita? Koska se ei ole minulle mikään ongelma. Olen tyytyväinen ihan tavallisena junttiduunarina, joka oppii hommat kahden viikon koulutusjakson aikana (kassajärjestelmä sekä aamu- ja iltarutiinit). Maailma, älä vainoa minua! Anna minä vain olen!
Koska tämä koulu/työasia vainoaa minua. Ahdistaa. Painaa. Pakottaa katsomaan elämää parin vuoden tähtäimellä eteenpäin joka ikinen päivä. En halua! Haluan elää tässä ja nyt ja miettiä korkeintaan seuraavaa vuodenaikaa, ihan maksimissaan kahden vuodenajan päähän. Saanko, please?
Tunsin pari päivää sitten vastustamatonta vetoa muutamien vuosien takaiseen unelmaelämääni: räkäiseen kausityöhön ja puolen vuoden reppureissuihin. Onko minut määrätty kitumaan hiljaa sisälläni, koska en uskalla toteuttaa haaveitani? Voinko edes toteuttaa niitä, nyt kun minulla on mies ja yhteisetkin asiat pitäisi ottaa huomioon?
Kaikesta päätellen en vieläkään tiedä mitä oikeastaan haluan. Miten minä sen saisin selville? No, ainakin jollekin työkkärin ammatinvalintapsykologille on ihan turha mennä, koska siellä ne tarjoavat valmiita patenttiratkaisuja suoraan uraputkeen. Ei kiinnosta. Haluan tehdä jotain ikiomaa. Mutta mitä? Sen ei ole pakko olla mitään Facebookin kuvakansioissa ja statuspäivityksissä siistiltä ja mahtipontiselta vaikuttavaa ja kateutta aiheuttavaa (kuten ennen ehkä hieman naiivisti ajattelin, jo ennen kuin tiesin Facebookista yhtään mitään), vaan ihan vaan jotain, jonka tuntisin omakseni. Miksi en löydä sitä mistään?
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!
Joo, vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni että ei se mun onni työstä löydy, niin silti huomaan sitä haikailevani. Ehkä tähän liittyy sekin, että ilman sitä työtä on turha haikailla mistään muustakaan onnesta, kun rahaa ei ole. Eikä vapaa-aikaa, hullua kyllä. Vapaa-aika tulee työhön varatun ajan vastapainona. Hmm, vissiin todellakin alkaa tämä lilluminen kyllästyttää. Haluaisin jo viimeistään kesäksi töihin. Olisi kiva tuntea erilaiset säätilat ja auringonnousut tai -laskut työ- ja kotimatkoillani, liikkua kodista johonkin ja nähdä kesäisiä ihmisiä tekemässä juttujansa.
Haluan kunnostaa sen mun polkupyörän ja kierrellä tuntemattomaksi jäänyttä kotikaupunkiani. Lastata etukoriin viltin ja jonkkapallot ja käydä kokeilemassa erilaisia paikkoja tutkiskella selinmakuulta ylläni lipuvia pilviä. Pyöräillä jonnekin hevon kuuseen ja olla teltassa yötä.
Kesä alkaa poltella jo. Mä en ole ennen edes tykännyt kesästä! Tää on hienoa.
Hiiteen Libya ja Gaddafi, hiiteen länsimaiset pommittajat. Ettekö osaa olla ihmisiksi? Ja anteeksi nyt vaan, mutta mikä siinä on että muslimimaissa rähistään aina? Alan kohta kannattaa massiivista ristiretkeilyä ja lähetyssaarnailua ja muuta kristittyä meininkiä, sillä se tuo mukanaan yleensä edes jonkin sortin tasapainon ja JÄRJEN, ja kristityt saavat kuitenkin päättää omista asioistaan ja viisastuttuaan vaikka erota kirkosta, jolloin maailma olisi tietysti täynnä sivistyneitä, fiksuja, omilla aivoillaan ajattelevia rauhanomaisia ateisteja. Aamen!
Mutta jotta kyllästyttäisi lukea samoista jutuista aina, niin palataan taas vaihteeksi noihin työ/urajuttuihin. Musta tuntuu että jos valitsen jonkin alan ja kouluttaudun sinne, olen ikuisesti kahlittu siinä valinnassani. No enhän toki oikeasti ole. Mutta miksi ihmeessä sitten hankkisin ne paperit alalta, jolla en aio työskennellä lopun ikääni? Eikö olisi sama vain tehdä töitä missä sattuu niitä saamaan? Vai onko kyse siitä, ettei saa haluamiaan töitä ilman papereita? Koska se ei ole minulle mikään ongelma. Olen tyytyväinen ihan tavallisena junttiduunarina, joka oppii hommat kahden viikon koulutusjakson aikana (kassajärjestelmä sekä aamu- ja iltarutiinit). Maailma, älä vainoa minua! Anna minä vain olen!
Koska tämä koulu/työasia vainoaa minua. Ahdistaa. Painaa. Pakottaa katsomaan elämää parin vuoden tähtäimellä eteenpäin joka ikinen päivä. En halua! Haluan elää tässä ja nyt ja miettiä korkeintaan seuraavaa vuodenaikaa, ihan maksimissaan kahden vuodenajan päähän. Saanko, please?
Tunsin pari päivää sitten vastustamatonta vetoa muutamien vuosien takaiseen unelmaelämääni: räkäiseen kausityöhön ja puolen vuoden reppureissuihin. Onko minut määrätty kitumaan hiljaa sisälläni, koska en uskalla toteuttaa haaveitani? Voinko edes toteuttaa niitä, nyt kun minulla on mies ja yhteisetkin asiat pitäisi ottaa huomioon?
Kaikesta päätellen en vieläkään tiedä mitä oikeastaan haluan. Miten minä sen saisin selville? No, ainakin jollekin työkkärin ammatinvalintapsykologille on ihan turha mennä, koska siellä ne tarjoavat valmiita patenttiratkaisuja suoraan uraputkeen. Ei kiinnosta. Haluan tehdä jotain ikiomaa. Mutta mitä? Sen ei ole pakko olla mitään Facebookin kuvakansioissa ja statuspäivityksissä siistiltä ja mahtipontiselta vaikuttavaa ja kateutta aiheuttavaa (kuten ennen ehkä hieman naiivisti ajattelin, jo ennen kuin tiesin Facebookista yhtään mitään), vaan ihan vaan jotain, jonka tuntisin omakseni. Miksi en löydä sitä mistään?
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!
Joo, vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni että ei se mun onni työstä löydy, niin silti huomaan sitä haikailevani. Ehkä tähän liittyy sekin, että ilman sitä työtä on turha haikailla mistään muustakaan onnesta, kun rahaa ei ole. Eikä vapaa-aikaa, hullua kyllä. Vapaa-aika tulee työhön varatun ajan vastapainona. Hmm, vissiin todellakin alkaa tämä lilluminen kyllästyttää. Haluaisin jo viimeistään kesäksi töihin. Olisi kiva tuntea erilaiset säätilat ja auringonnousut tai -laskut työ- ja kotimatkoillani, liikkua kodista johonkin ja nähdä kesäisiä ihmisiä tekemässä juttujansa.
Haluan kunnostaa sen mun polkupyörän ja kierrellä tuntemattomaksi jäänyttä kotikaupunkiani. Lastata etukoriin viltin ja jonkkapallot ja käydä kokeilemassa erilaisia paikkoja tutkiskella selinmakuulta ylläni lipuvia pilviä. Pyöräillä jonnekin hevon kuuseen ja olla teltassa yötä.
Kesä alkaa poltella jo. Mä en ole ennen edes tykännyt kesästä! Tää on hienoa.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Aamunavaus
Jatkoa vielä eiliseen pohdintaan (suihku on kyllä siitä uskomaton paikka, että siellä saa mitä parhaimpia oivalluksia). Ennen mä lähtökohtaisesti kielsin itseltäni asioita, mutta nykyään haluaisin sallia niitä itselleni. En tunnista tässä yhtälössä oikein mitään sen kummempaa ahneutta tai kateutta tai mitään vastaavaa, vaan sellaista lempeää, rakastavaa sallivuutta. Ehkä mä olen vaan päässyt lähemmäksi itseäni?
Mulla oli mieletön yö. Olen aina nähnyt tosi vilkkaita unia, ja tuntuu että ne vaan monipuolistuu, pitenee ja elävöityy entisestään (ja pystyn ohjailemaan niiden kulkua pikkuhitunen kerrallaan aina vaan enemmän ja paremmin). Seikkailin merirosvolaivalla, lentokone/avaruusaluksessa (mm. rullailin sillä lentokoneella pienten kyläjuhlien läpi itse lentämisestä puhumattakaan), perinteisesti lumilautailin, nukuin jotain aivan uskomatonta miehen sikspäkkiä vasten jne jne jne. En enää edes muista kaikkea. Heräilin jossain vaiheessa ja olin niin mielissäni niistä unista, että suljin silmäni uudelleen ja aloin kerrata kaikkea kokemaani. Nukahdin ja palasin niihin samoihin uniin ja vähän uusiinkin.
Lopulta heräsin n. 13 tunnin unien jälkeen levänneenä, seikkailleena, onnellisena ja raukeana. Katselin ympärilläni olevaa hämärää, lähelläni sievästi nukkuvia kissoja, näin pelkkiä lempivärejäni ja kaikkialla oli siistiä, puhdasta ja levollista. Ajattelin, että olen varmaankin maailman onnellisin nainen, kun saan kokea tällaisia asioita.
Muistan foorumilla erään kirjoittelijan sanoneen samaa. Hänen tapauksessaan speksit olivat kutakuinkin gourmet-illallinen, vastavalmistunut omakotitalo, kuherteluilta miehen kanssa, ulkoporeallas ja shampanjaa. Eipähän siinä, mukavalta tuokin kuulostaa, mutta turhaan varmaan sellaisia kaipailisin kun en tule koskaan niitä saamaan. Siksi onkin niin ihanaa, että olen onnellinen sellaisista asioista mitä minulla on tällä hetkellä. Ja tämän ajatuksen jälkeen olin varmasti tuplasti onnellisempi.
Eli olipas hieno alku päivälle (kello kolme iltapäivällä).
Mulla oli mieletön yö. Olen aina nähnyt tosi vilkkaita unia, ja tuntuu että ne vaan monipuolistuu, pitenee ja elävöityy entisestään (ja pystyn ohjailemaan niiden kulkua pikkuhitunen kerrallaan aina vaan enemmän ja paremmin). Seikkailin merirosvolaivalla, lentokone/avaruusaluksessa (mm. rullailin sillä lentokoneella pienten kyläjuhlien läpi itse lentämisestä puhumattakaan), perinteisesti lumilautailin, nukuin jotain aivan uskomatonta miehen sikspäkkiä vasten jne jne jne. En enää edes muista kaikkea. Heräilin jossain vaiheessa ja olin niin mielissäni niistä unista, että suljin silmäni uudelleen ja aloin kerrata kaikkea kokemaani. Nukahdin ja palasin niihin samoihin uniin ja vähän uusiinkin.
Lopulta heräsin n. 13 tunnin unien jälkeen levänneenä, seikkailleena, onnellisena ja raukeana. Katselin ympärilläni olevaa hämärää, lähelläni sievästi nukkuvia kissoja, näin pelkkiä lempivärejäni ja kaikkialla oli siistiä, puhdasta ja levollista. Ajattelin, että olen varmaankin maailman onnellisin nainen, kun saan kokea tällaisia asioita.
Muistan foorumilla erään kirjoittelijan sanoneen samaa. Hänen tapauksessaan speksit olivat kutakuinkin gourmet-illallinen, vastavalmistunut omakotitalo, kuherteluilta miehen kanssa, ulkoporeallas ja shampanjaa. Eipähän siinä, mukavalta tuokin kuulostaa, mutta turhaan varmaan sellaisia kaipailisin kun en tule koskaan niitä saamaan. Siksi onkin niin ihanaa, että olen onnellinen sellaisista asioista mitä minulla on tällä hetkellä. Ja tämän ajatuksen jälkeen olin varmasti tuplasti onnellisempi.
Eli olipas hieno alku päivälle (kello kolme iltapäivällä).
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Syömisistä ja kuluttamisista
Työasioiden lisäksi mietityttäneet ovat ruoka-asiat.
Aloin kasvissyöjäksi tajuttuani millaista lihantuotanto Suomessa on (en käytä sanaa tehotuotanto, koska en ole ihan varma mitä sillä lopulta tarkoitetaan - etenkään kun mielessä kummittelee esimerkiksi Yhdysvaltojen valtavat ruokamäärät verrattuna Suomen muutamiin pihveihin). Näin kuvia, luin faktaa (joka ei ehkä ollutkaan ihan faktaa, mutta hyvällä asialla he olivat). Itkin seuraavan yön, ja liha alkoi sen jälkeen maistua katkeralta suussani. Sittemmin aloin kiinnostua buddhalaisesta elämäntavasta ja kasvissyönti liittyy toki olennaisesti siihenkin.
Mutta mutta.
Tuntuu jollain tavalla, ettei valinta ole enää kokonaan omani. Tähän liittyy jo aikaisemmin kertomani lihanhimo (jonka epäilen kumpuavan riittämättömistä ravintoaineista) ja se, että maailmankatsomukseni on niihin possufarmeihin virtuaalisen tutustumisen jälkeen muuttunut. Totta, se on muuttunut myös buddhalaisempaan suuntaan, mutta samalla olen vähemmän naiivi ja idealisti. En tunne olevani ratkaiseva pelinappula kaiken pelastamisen suhteen, vaikka tiedostankin että solidarisuudella ja hyvällä sydämellä on aina paikkansa tässä maailmassa. Ja siihen, etten tunne valintaa enää kokonaan omakseni, liittyvät myös pyrkimykseni noudattaa mahdollisimman buddhalaista elämäntapaa. Vaikka eihän siinä lihansyöntiä kielletäkään, mutta...
Silloin kun kamppailin kaikista eniten ollakseni mahdollisimman vähän haitaksi ympäristölleni, voin kaikista huonoiten. Tunsin oloni surkeaksi ja aina vain riittämättömämmäksi. Sama pätee toiseen suuntaan: sen jälkeen kun aloin antaa itselleni luvan ottaa silloin tällöin pitkiä, kuumia suihkuja ja irtisanoa kuukausittaiset hyväntekeväisyyskohteeni säästääkseni pennoseni omaan käyttöön (sillä vaikka olen "köyhä" työtön, en koskaan olisi yhtä köyhä kuin tuo kolumbialainen tyttö, joten näin ollen minun pitäisi ehdottomasti jatkaa hänen tukemistaan omasta taloudellisesta ahdingostani riippumatta, eikö?), olen voinut paljon paremmin. Maailma ei paina hartioillani niin raskaana ja tunnen olevani oikeutettu elämään normaalisti. Sillä ihan kuin köyhät katulapset eivät ole valinneet syntyä kehitysmaihin, en minäkään ole valinnut syntyä hyvinvoivaan länsimaahan. Miksi minulla ei olisi oikeus pitää sellaista elintasoa, jota kaikki ympärilläni olevat pitävät? Ilman muuta olen valmis vaikka millaisiin myönnytyksiin, kunhan vain näen sen vaikuttavan johonkin (tai jos se sanellaan ylhäältä, jolloin tietysti kaikki muutkin joutuvat niitä määräyksiä noudattamaan ja näin ollen vaikutukset tulisivat näkymään selvästi).
Pidän itseäni näistä ajatuksista huolimatta melko vaatimattomana. Jos huomaan omatuntoani pistävän kun olen ostanut pullollisen hiuskiinnettä tai peräti upouuden vaatteen (harvinaista ylellisyyttä), palautan itseni takaisin maan pinnalle ja pyydän itseäni katsomaan asiaa vähän kauempaa. Tämä on kuitenkin tavallinen tapa elää täällä, enkä ole mikään suurtuhlari. Säästän (vihreää!) sähköä parhaani mukaan, suosin kierrätystä, mietin erilaisia tapoja olla taloudellinen ja ylipäänsä mietin ratkaisujani. En pidä itseäni (enää) huonona ihmisenä kulutustottumusteni vuoksi.
Voi kamala miten pitkä tämä teksti jo on, mutta palataan kuitenkin vielä takaisin siihen ruokaan.
En soisi kenenkään kärsivän minun vuokseni. Ja haluaisin syödä lihaa, ravinnon vuoksi. Kaikesta huolimatta olen tietyllä tapaa sitä mieltä, että toiset ovat saaliseläimiä ja toiset saalistajia, vaikka arvostankin kaikkien elämää ihan yhtä paljon. Olen ajatuksissani ehkä kuin metsästäjä. Kunnioitan eläimiä, haluan että ne elävät hyvän elämän (en tiedä ajatteleeko kukaan metsästäjä näin, mutta tämä "metsästäjä" ajattelee), mutta olen oikeastaan sitä mieltä että voisin syödä joitakin henkeni pitimiksi. Tietysti tällainen on vaikea näin kaupunkilaisena järjestää, mutta jos olosuhteet olisivat kohdallaan niin en usko omatuntoni soimaavan minua siitä. Ehkä? Ainakin se häissä syömäni lohi menisi tuohon kategoriaan. Tietysti olen pahoillani että elämä päättyy niin ikävästi ja mahdollisesti kivuliaasti, mutta ei se elämä vapaana luonnossakaan usein niin hehkeää muutenkaan ole, ja joillekin sattuu se lyhyt korsi joka tapauksessa, olipa millainen korsi tahansa.
En osaa oikein muotoilla mitä yritän sanoa, mutta toivon ja luotan että ymmärtäisitte edes suurimman osan. Eiväthän nämä ajatukset ole vielä täysin selvillä minullekaan.
Hmm, hmm. Jotain ja jotain. Jotain sinne päin!
ps. Osa tätä lihansyöntipohdintaa ovat ajatukseni soijasta. En ole ihan varma kuinka terveellistä se sittenkään on, enkä ole ottanut asiasta (laiskuuttani) selvää. Päässäni kummittelevat vain hormonit, ja soijanakit jäävät kaupan pakastealtaaseen.
pps. Tiedän, ettei kyse ole siitä etteikö yksilö voi vaikuttaa maailman asioihin, vaan kyse on siitä tekeekö oikein vai väärin. Ja sitähän minä tässä yritän miettiä, että kuinka väärin se loppujen lopuksi olisi jos söisin vaikkapa sitä kalaa aina välillä. Lihakin tuon aikaisemmin esittämäni ajatuksen mukaan kävisi, jos tietäisin missä se on elänyt ja miten (saako Suomesta mistään kaupasta edes "onnellista lihaa"?).
Lisään vielä (nyt muistaessani) sen, että ajatukseni ennen sitä häissä syömääni lohta kohtaan oli, että se oli joka tapauksessa jo kuollut ja osa siitä saattaisi mennä jopa roskiin, jos en sitä söisi. Eli osallistumalla kyseisen lohen syöntiin en vaikuttanut siihen, olisiko sitä pyydystetty vai ei (etenkin kun muistutin ilmoittautuessani kasvisruokavaliostani, jolloin lohta ei varattu minua varten). Get the point? Tokihan kysyntä lisää tarjontaa, mutta tuonkaltaisissa tilanteissa kärsimys ei nähdäkseni lisäänny, vaikka lihan syöntiin osallistuisikin. Se kärsimyshän olisi tapahtunut joka tapauksessa.
Aloin kasvissyöjäksi tajuttuani millaista lihantuotanto Suomessa on (en käytä sanaa tehotuotanto, koska en ole ihan varma mitä sillä lopulta tarkoitetaan - etenkään kun mielessä kummittelee esimerkiksi Yhdysvaltojen valtavat ruokamäärät verrattuna Suomen muutamiin pihveihin). Näin kuvia, luin faktaa (joka ei ehkä ollutkaan ihan faktaa, mutta hyvällä asialla he olivat). Itkin seuraavan yön, ja liha alkoi sen jälkeen maistua katkeralta suussani. Sittemmin aloin kiinnostua buddhalaisesta elämäntavasta ja kasvissyönti liittyy toki olennaisesti siihenkin.
Mutta mutta.
Tuntuu jollain tavalla, ettei valinta ole enää kokonaan omani. Tähän liittyy jo aikaisemmin kertomani lihanhimo (jonka epäilen kumpuavan riittämättömistä ravintoaineista) ja se, että maailmankatsomukseni on niihin possufarmeihin virtuaalisen tutustumisen jälkeen muuttunut. Totta, se on muuttunut myös buddhalaisempaan suuntaan, mutta samalla olen vähemmän naiivi ja idealisti. En tunne olevani ratkaiseva pelinappula kaiken pelastamisen suhteen, vaikka tiedostankin että solidarisuudella ja hyvällä sydämellä on aina paikkansa tässä maailmassa. Ja siihen, etten tunne valintaa enää kokonaan omakseni, liittyvät myös pyrkimykseni noudattaa mahdollisimman buddhalaista elämäntapaa. Vaikka eihän siinä lihansyöntiä kielletäkään, mutta...
Silloin kun kamppailin kaikista eniten ollakseni mahdollisimman vähän haitaksi ympäristölleni, voin kaikista huonoiten. Tunsin oloni surkeaksi ja aina vain riittämättömämmäksi. Sama pätee toiseen suuntaan: sen jälkeen kun aloin antaa itselleni luvan ottaa silloin tällöin pitkiä, kuumia suihkuja ja irtisanoa kuukausittaiset hyväntekeväisyyskohteeni säästääkseni pennoseni omaan käyttöön (sillä vaikka olen "köyhä" työtön, en koskaan olisi yhtä köyhä kuin tuo kolumbialainen tyttö, joten näin ollen minun pitäisi ehdottomasti jatkaa hänen tukemistaan omasta taloudellisesta ahdingostani riippumatta, eikö?), olen voinut paljon paremmin. Maailma ei paina hartioillani niin raskaana ja tunnen olevani oikeutettu elämään normaalisti. Sillä ihan kuin köyhät katulapset eivät ole valinneet syntyä kehitysmaihin, en minäkään ole valinnut syntyä hyvinvoivaan länsimaahan. Miksi minulla ei olisi oikeus pitää sellaista elintasoa, jota kaikki ympärilläni olevat pitävät? Ilman muuta olen valmis vaikka millaisiin myönnytyksiin, kunhan vain näen sen vaikuttavan johonkin (tai jos se sanellaan ylhäältä, jolloin tietysti kaikki muutkin joutuvat niitä määräyksiä noudattamaan ja näin ollen vaikutukset tulisivat näkymään selvästi).
Pidän itseäni näistä ajatuksista huolimatta melko vaatimattomana. Jos huomaan omatuntoani pistävän kun olen ostanut pullollisen hiuskiinnettä tai peräti upouuden vaatteen (harvinaista ylellisyyttä), palautan itseni takaisin maan pinnalle ja pyydän itseäni katsomaan asiaa vähän kauempaa. Tämä on kuitenkin tavallinen tapa elää täällä, enkä ole mikään suurtuhlari. Säästän (vihreää!) sähköä parhaani mukaan, suosin kierrätystä, mietin erilaisia tapoja olla taloudellinen ja ylipäänsä mietin ratkaisujani. En pidä itseäni (enää) huonona ihmisenä kulutustottumusteni vuoksi.
Voi kamala miten pitkä tämä teksti jo on, mutta palataan kuitenkin vielä takaisin siihen ruokaan.
En soisi kenenkään kärsivän minun vuokseni. Ja haluaisin syödä lihaa, ravinnon vuoksi. Kaikesta huolimatta olen tietyllä tapaa sitä mieltä, että toiset ovat saaliseläimiä ja toiset saalistajia, vaikka arvostankin kaikkien elämää ihan yhtä paljon. Olen ajatuksissani ehkä kuin metsästäjä. Kunnioitan eläimiä, haluan että ne elävät hyvän elämän (en tiedä ajatteleeko kukaan metsästäjä näin, mutta tämä "metsästäjä" ajattelee), mutta olen oikeastaan sitä mieltä että voisin syödä joitakin henkeni pitimiksi. Tietysti tällainen on vaikea näin kaupunkilaisena järjestää, mutta jos olosuhteet olisivat kohdallaan niin en usko omatuntoni soimaavan minua siitä. Ehkä? Ainakin se häissä syömäni lohi menisi tuohon kategoriaan. Tietysti olen pahoillani että elämä päättyy niin ikävästi ja mahdollisesti kivuliaasti, mutta ei se elämä vapaana luonnossakaan usein niin hehkeää muutenkaan ole, ja joillekin sattuu se lyhyt korsi joka tapauksessa, olipa millainen korsi tahansa.
En osaa oikein muotoilla mitä yritän sanoa, mutta toivon ja luotan että ymmärtäisitte edes suurimman osan. Eiväthän nämä ajatukset ole vielä täysin selvillä minullekaan.
Hmm, hmm. Jotain ja jotain. Jotain sinne päin!
ps. Osa tätä lihansyöntipohdintaa ovat ajatukseni soijasta. En ole ihan varma kuinka terveellistä se sittenkään on, enkä ole ottanut asiasta (laiskuuttani) selvää. Päässäni kummittelevat vain hormonit, ja soijanakit jäävät kaupan pakastealtaaseen.
pps. Tiedän, ettei kyse ole siitä etteikö yksilö voi vaikuttaa maailman asioihin, vaan kyse on siitä tekeekö oikein vai väärin. Ja sitähän minä tässä yritän miettiä, että kuinka väärin se loppujen lopuksi olisi jos söisin vaikkapa sitä kalaa aina välillä. Lihakin tuon aikaisemmin esittämäni ajatuksen mukaan kävisi, jos tietäisin missä se on elänyt ja miten (saako Suomesta mistään kaupasta edes "onnellista lihaa"?).
Lisään vielä (nyt muistaessani) sen, että ajatukseni ennen sitä häissä syömääni lohta kohtaan oli, että se oli joka tapauksessa jo kuollut ja osa siitä saattaisi mennä jopa roskiin, jos en sitä söisi. Eli osallistumalla kyseisen lohen syöntiin en vaikuttanut siihen, olisiko sitä pyydystetty vai ei (etenkin kun muistutin ilmoittautuessani kasvisruokavaliostani, jolloin lohta ei varattu minua varten). Get the point? Tokihan kysyntä lisää tarjontaa, mutta tuonkaltaisissa tilanteissa kärsimys ei nähdäkseni lisäänny, vaikka lihan syöntiin osallistuisikin. Se kärsimyshän olisi tapahtunut joka tapauksessa.
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Tylsää jaarittelua, anteeksi
Näköjään mun pohdiskeluissa on nykyisin ajankohtaisimpia nämä työhön ja työssäkäyntiin liittyvät asiat. Ei se mitään. (Pääasia että edes ajattelen jotain.)
Yritän pitää tausta-ajatuksena koko ajan sen, että mä saan tehdä asiat eri tavalla kuin muut ihmiset keskimäärin tekevät. Saan hakeutua omimman tuntoiselle reitille, eikä mun tarvitse tilittää sitä kenellekään. Hirmu vaikeaa se on. Kyllä mä niin voin tehdä, mutta ajatustasolla se vaivaa mua aika paljon. Voisinpa kuvitella että homot sun muut oman tiensä kulkijat kokevat jotain tällaista myös. Että millaista on elää, kun se oma elämä ei mene perinteisen käsikirjoituksen mukaan. Ja että elää voi, mutta se saattaa vaivata.
No, koska mietin tuollaisia, mietin myös jonkun verran muita ihmisiä ja heidän tapaansa ajatella työssäkäyntiin liittyviä asioita. Mieleeni nousi kysymys, että onkohan joidenkin ihmisten motivaatio siinä, että he haluavat itselleen ammattitaitoa. Olla taitava ammatissaan. (Tässä vaiheessa ajattelin vaatetusalan ystävääni vasara kädessä purkamassa huonekaluja atomeihin.) Se on kyllä jotain, jota en osaa edes kuvitella. Tällä hetkellä tuntuu, että jos pääsisin ammattitaidon huippupisteeseen valitsemallani alalla, tuntisin silti olevani "vain jotain". Ja ehkä siksi välttelen sen valinnan tekemistäkin. En halua tehdä sitä valintaa, koska se johtaa johonkin. Enkä kuitenkaan tunne itseäni tyytyväiseksi siellä jossain.
No niin. Muistutellaanpa itselle taas tässä vaiheessa, että olenhan jo tehnyt itseni kanssa sen sopimuksen että työ ei tule koskaan olemaan tärkeysjärjestyksessäni ja onnellisuuden tuojana kovinkaan korkealla. Joten miksi huolin tuollaisista? Kun se vaan huolettaa.
(Voi suokaa anteeksi, tämä teksti on varmaan ihan kauheaa luettavaa. Että onkin kirjalliset taidot päässeet ruostumaan, eikä tajunnanvirta ole parhaimmillaankaan kovin köykäistä luettavaa.)
Muita asioita?
Nukun nykyisin huonosti enkä meinaa saada unta. Liitän tämän mielessäni siihen, että kuntoni on huonontunut ihan älyttömästi ja olen lihonut selvästi mukavuusalueeni ulkopuolelle. Siinäpähän projektia kerrakseen. Vihaan liikuntaa vain liikunnan vuoksi, mutta pakko kai se on kun meinaa portaissa mennä jalat hapoille.
Eipä oikeastaan muuta.
Yritän pitää tausta-ajatuksena koko ajan sen, että mä saan tehdä asiat eri tavalla kuin muut ihmiset keskimäärin tekevät. Saan hakeutua omimman tuntoiselle reitille, eikä mun tarvitse tilittää sitä kenellekään. Hirmu vaikeaa se on. Kyllä mä niin voin tehdä, mutta ajatustasolla se vaivaa mua aika paljon. Voisinpa kuvitella että homot sun muut oman tiensä kulkijat kokevat jotain tällaista myös. Että millaista on elää, kun se oma elämä ei mene perinteisen käsikirjoituksen mukaan. Ja että elää voi, mutta se saattaa vaivata.
No, koska mietin tuollaisia, mietin myös jonkun verran muita ihmisiä ja heidän tapaansa ajatella työssäkäyntiin liittyviä asioita. Mieleeni nousi kysymys, että onkohan joidenkin ihmisten motivaatio siinä, että he haluavat itselleen ammattitaitoa. Olla taitava ammatissaan. (Tässä vaiheessa ajattelin vaatetusalan ystävääni vasara kädessä purkamassa huonekaluja atomeihin.) Se on kyllä jotain, jota en osaa edes kuvitella. Tällä hetkellä tuntuu, että jos pääsisin ammattitaidon huippupisteeseen valitsemallani alalla, tuntisin silti olevani "vain jotain". Ja ehkä siksi välttelen sen valinnan tekemistäkin. En halua tehdä sitä valintaa, koska se johtaa johonkin. Enkä kuitenkaan tunne itseäni tyytyväiseksi siellä jossain.
No niin. Muistutellaanpa itselle taas tässä vaiheessa, että olenhan jo tehnyt itseni kanssa sen sopimuksen että työ ei tule koskaan olemaan tärkeysjärjestyksessäni ja onnellisuuden tuojana kovinkaan korkealla. Joten miksi huolin tuollaisista? Kun se vaan huolettaa.
(Voi suokaa anteeksi, tämä teksti on varmaan ihan kauheaa luettavaa. Että onkin kirjalliset taidot päässeet ruostumaan, eikä tajunnanvirta ole parhaimmillaankaan kovin köykäistä luettavaa.)
Muita asioita?
Nukun nykyisin huonosti enkä meinaa saada unta. Liitän tämän mielessäni siihen, että kuntoni on huonontunut ihan älyttömästi ja olen lihonut selvästi mukavuusalueeni ulkopuolelle. Siinäpähän projektia kerrakseen. Vihaan liikuntaa vain liikunnan vuoksi, mutta pakko kai se on kun meinaa portaissa mennä jalat hapoille.
Eipä oikeastaan muuta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)