Ja sitten muihin asioihin.
Oon ollut ehkä pari viime vuotta ihan tyytyväinen ja rauhallinen. Öö no en ehkä, mutta se tuntuu siltä. No yli vuoden ainakin. Mutta nyt olen taas alkanut kaivata kaukomaille, ja tuo rakas mieheni on ihan riippakivi siinä ajatuksessa. Voi miksi pitää olla näin köyhä... Jos olisi tuhottomasti tai edes riittävästi rahaa, voisin käydä vaikka missä, eikä tarvitsisi silti tinkiä yhteiselämän tavoitteista.
Ajattelin jopa välillä, että miksi haluan nähdä paikkoja kun paikkojahan ne vaan on. Sitä samaa. Mutta kun haluan sellaisiin paikkoihin, jotka ei ole sitä samaa! Tahtoisin nähdä kaukaisia rantoja, korkeita vuoria, autioita aroja, synkkiä viidakkoja ja syödä kaikkia outoja ruokia joka paikassa. Kantaa repussa nuhjuisia vaatteitani ja olla vielä aamulla epätietoinen mihin illalla päänsä kallistan. Ottaa mielettömiä valokuvia mielettömistä paikoista ja jutuista ja jakaa se elämisen riemu jonkun rakkaan kanssa.
Tuo haave on kulkenut mukana pidempään kuin mikään muu. Se on ainoa päähänpistoni, jonka tunnen olevan ihan oikeasti minua varten. Ja se on se ainoa mitä en saa.
Yhyy.
Että mihinköhän tässä sitten oikeastaan tyytyisi... Tuntuu kuin kaikki muu tuon kristallinkirkkaan, valoisan, värikkään ja sydäntä puristavan haaveen rinnalla on vain mustavalkoista, epätarkkaa ja rakeista, kohisevaa mössöä. Ehkä siksikään ei huvita valita mitään, kun ei mikään valittavissa oleva ole minulle yhtään mitään.
Järkiääni päässäni sanoo, että pitäisi vaan alistua ja tyytyä. Mutta se toinen ääni, joku syvimmästä sisimmästäni kumpuava elinvoimaa tihkuva vaistojeni ääni, se sanoo että pidä tyttökulta haaveistasi kiinni ja elä ennemmin villinä ja onnettomana kuin häkkiin teljetty tiikeri, kuin arkisen hyödyllisesti kapisen, tylsäpäisen aasin lailla.
ROAAAR!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olipa mahtava ajatus! Kirjoita ihmeessä se tähän: