Että osaa tuntua inhalta kun joka tuutista puskee toistansa huonompia uutisia. Miksi hyvät asiat eivät koskaan ylitä uutiskynnystä? Tulee sellainen olo, ettei mitään mukavaa tapahdu koskaan missään. Nykyään harvat hyvät uutiset ovat yleensä urheiluun liittyviä asioita, vaikka oletettavasti jotain kivaa tapahtuu muihinkin asioihin liittyen tässä maailmassa.
Hiiteen Libya ja Gaddafi, hiiteen länsimaiset pommittajat. Ettekö osaa olla ihmisiksi? Ja anteeksi nyt vaan, mutta mikä siinä on että muslimimaissa rähistään aina? Alan kohta kannattaa massiivista ristiretkeilyä ja lähetyssaarnailua ja muuta kristittyä meininkiä, sillä se tuo mukanaan yleensä edes jonkin sortin tasapainon ja JÄRJEN, ja kristityt saavat kuitenkin päättää omista asioistaan ja viisastuttuaan vaikka erota kirkosta, jolloin maailma olisi tietysti täynnä sivistyneitä, fiksuja, omilla aivoillaan ajattelevia rauhanomaisia ateisteja. Aamen!
Mutta jotta kyllästyttäisi lukea samoista jutuista aina, niin palataan taas vaihteeksi noihin työ/urajuttuihin. Musta tuntuu että jos valitsen jonkin alan ja kouluttaudun sinne, olen ikuisesti kahlittu siinä valinnassani. No enhän toki oikeasti ole. Mutta miksi ihmeessä sitten hankkisin ne paperit alalta, jolla en aio työskennellä lopun ikääni? Eikö olisi sama vain tehdä töitä missä sattuu niitä saamaan? Vai onko kyse siitä, ettei saa haluamiaan töitä ilman papereita? Koska se ei ole minulle mikään ongelma. Olen tyytyväinen ihan tavallisena junttiduunarina, joka oppii hommat kahden viikon koulutusjakson aikana (kassajärjestelmä sekä aamu- ja iltarutiinit). Maailma, älä vainoa minua! Anna minä vain olen!
Koska tämä koulu/työasia vainoaa minua. Ahdistaa. Painaa. Pakottaa katsomaan elämää parin vuoden tähtäimellä eteenpäin joka ikinen päivä. En halua! Haluan elää tässä ja nyt ja miettiä korkeintaan seuraavaa vuodenaikaa, ihan maksimissaan kahden vuodenajan päähän. Saanko, please?
Tunsin pari päivää sitten vastustamatonta vetoa muutamien vuosien takaiseen unelmaelämääni: räkäiseen kausityöhön ja puolen vuoden reppureissuihin. Onko minut määrätty kitumaan hiljaa sisälläni, koska en uskalla toteuttaa haaveitani? Voinko edes toteuttaa niitä, nyt kun minulla on mies ja yhteisetkin asiat pitäisi ottaa huomioon?
Kaikesta päätellen en vieläkään tiedä mitä oikeastaan haluan. Miten minä sen saisin selville? No, ainakin jollekin työkkärin ammatinvalintapsykologille on ihan turha mennä, koska siellä ne tarjoavat valmiita patenttiratkaisuja suoraan uraputkeen. Ei kiinnosta. Haluan tehdä jotain ikiomaa. Mutta mitä? Sen ei ole pakko olla mitään Facebookin kuvakansioissa ja statuspäivityksissä siistiltä ja mahtipontiselta vaikuttavaa ja kateutta aiheuttavaa (kuten ennen ehkä hieman naiivisti ajattelin, jo ennen kuin tiesin Facebookista yhtään mitään), vaan ihan vaan jotain, jonka tuntisin omakseni. Miksi en löydä sitä mistään?
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!
Joo, vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni että ei se mun onni työstä löydy, niin silti huomaan sitä haikailevani. Ehkä tähän liittyy sekin, että ilman sitä työtä on turha haikailla mistään muustakaan onnesta, kun rahaa ei ole. Eikä vapaa-aikaa, hullua kyllä. Vapaa-aika tulee työhön varatun ajan vastapainona. Hmm, vissiin todellakin alkaa tämä lilluminen kyllästyttää. Haluaisin jo viimeistään kesäksi töihin. Olisi kiva tuntea erilaiset säätilat ja auringonnousut tai -laskut työ- ja kotimatkoillani, liikkua kodista johonkin ja nähdä kesäisiä ihmisiä tekemässä juttujansa.
Haluan kunnostaa sen mun polkupyörän ja kierrellä tuntemattomaksi jäänyttä kotikaupunkiani. Lastata etukoriin viltin ja jonkkapallot ja käydä kokeilemassa erilaisia paikkoja tutkiskella selinmakuulta ylläni lipuvia pilviä. Pyöräillä jonnekin hevon kuuseen ja olla teltassa yötä.
Kesä alkaa poltella jo. Mä en ole ennen edes tykännyt kesästä! Tää on hienoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olipa mahtava ajatus! Kirjoita ihmeessä se tähän: